Arkkitehtuuri ja kauneus keskusteluttavat

Helena Teräväinen kokee arkkitehtuurikeskustelun puutteelliseksi. Hän linjaa kokoamansa teoksen tavoitteeksi parantaa nykyarkkitehtuurin ymmärtämistä ja peräänkuuluttaa rumimpien rakennusten sensaatiomaisesta etsimisestä luopumista. Todellista keskustelua arkkitehtuurista käydään Teräväisen mukaan lähinnä vain ammattilehdissä.

Moni muukin on 2000-luvulla valitellut, että päivälehdistö noteeraa aiempaa vähemmän rakennustaidetta. Suurimpienkin lehtitalojen kulttuuritoimitukset ovat ohentuneet. Vastaavasti somemaailmaan on syntynyt erilaisia aktiivisia, kaupunkirakentamisen ja arkkitehtuurin keskustelusivustoja. Teräväinen ei tunnu arvostavan kovin korkealle näitä somealustoilla käytäviä keskusteluja. Keskustelijoilta puuttuu tieto tai ymmärrys rakennuksesta kokonaisuutena eivätkä he vaikkapa jugendia ihaillessaan ota huomioon paikalla tehtävän käsityön taloudellisia reunaehtoja, toteaa Teräväinen.

Teräväinen pohtii kysymystä, mikseivät arkkitehdit itse kovin usein puhu kauneudesta. Roomalaisen Vitruviuksen tunnettu oppirakennelma ja kolmijako venustas, firmitas, utilitas on eräänä keskustelujen lähtökohtana. Juuri hyväksytty valtiovallan uusi arkkitehtuuripoliittinen ohjelma 2022–2035 Kohti kestävää arkkitehtuuria on myös omaksunut tämän kolmijaon ohjenuoraksensa. Siinä kauneus, venustas, on määritelty seuraavasti: ”Kauneuteen sisältyy estetiikan lisäksi psykologista kokemuksellisuutta, hyvinvointivaikutuksia sekä toivon ja arvostuksen rakentumista.” Kestävyys, firmitas, sisältää ohjelmatekstin mukaan ympäristön ja talouden kestävyyden sekä sosiaaliset ja kulttuuriset ulottuvuudet. Käyttökelpoisuus, utilitas, tarkoittaa ohjelmassa pysyvän funktion toteuttamisen sijaan joustavuutta, erilaisten elämäntapojen huomioon ottamista ja sopeutumista ilmastonmuutokseen.

Yksilölliset kokemukset ovat myös Teräväiselle tärkeä mittari arvioitaessa arkkitehtuuria taiteena. Toisaalta hän korostaa, ettei kauneuden arviointi voi olla pelkästään puhtaasti subjektiivistakaan. Jos näin olisi, mikä tahansa voisi olla kaunista. Teräväinen päätyy johtopäätökseen, jossa kauneus on intersubjektiivista, joka on olemassa siksi, että ”kaikki uskovat sen olevan olemassa kaikille”. Kauneudessa on silloin mukana sosiaalinen ja kulttuurinen aspekti.

Teräväisen haastattelemat arkkitehdit edustavat laajalti rakentamisen koko kenttää. Mukana on ammatikseen rakennuksia suunnittelevia, niitä tilaavia, niistä kirjoittavia sekä tulevia ammattilaisia opettavia. Teräväisellä itsellänsä on kokemusta näistä kaikista eri lohkoista.

Haastatteluista on muodostunut parhaimmillaan kiinnostavasti eteneviä dialogeja. Monilla kirjassa mukana olevilla on tavalla tai toisella juuria Pohjanmaalta, myös Helena Teräväisellä itsellänsä. Teräväinen on tietoisesti halunnut ottaa keskusteluihin mukaan haastateltavien näkemyksiä Alvar Aallosta ja erityisesti Aallon suunnittelemasta Seinäjoen keskustasta. Aalto on monille toiminut henkisenä esikuvana joko suunnittelijana tai yleisemmin inspiraation tuojana. Kaarin Taipale (ent. Helsingin rakennusvalvontaviraston päällikkö) toteaa, kuinka Aallon rakennukset vanhenevat kauniisti. Rakennusmateriaalien merkitys on keskeisessä roolissa, kun tavoitellaan kestävää rakentamista. Puuarkkitehtuurillansa näkyvyyttä saanut Anssi Lassila kertoo toimistonsa (OOPEAA Office for Peripheral Architecture) usein lähtevän materiaalien mahdollisuuksista. Tarkoituksena toimistolla on hyödyntää puuta niin, että syntyy jotain kiinnostavaa.

Sanan kaunis moni kokee vaikeasti lähestyttäväksi. Asmo Jaaksi (JKMM Arkkitehdit) toteaa, että rakennushankkeesta päättäville asia usein kannattaa perustella jollakin muulla kuin kauneudella. ”Jos menen ehdottamaan, että tehdään tällainen pikkuisen hankala, mutta kaunis juttu, ehdotus saattaa lentää suoraan romukoppaan”. Aino Niskanen (professori emerita) palauttaa mieleen, kuinka 1700-luvun puolivälissä kehitettiin käsite estetiikka, ja kauneus asetettiin estetiikan käsitteiden ylevä ja maalauksellinen rinnalle. Rainer Mahlamäelle (Arkkitehtitoimisto Lahdelma & Mahlamäki) kauneus on työkalu, yhteisesti hyväksytty arvo. Jussi Aittoniemi (Seinäjoen kaupunginarkkitehti) toteaa, että arkkitehdit käyttävät mielellään kiertoilmaisuja ja puhuvat tasapainosta ja harmoniasta, vaikka saattavat tarkoittaa kauneutta. Jorma Mukalalle (Arkkitehti-lehden ent. päätoimittaja) kauneus on tärkeää, vaikka sanaa ei käyttäisikään. Matti Heikkinen (UKI Arkkitehdit) ihmettelee, millä ihmeellä voi sanoa kauniiksi sata metriä korkeaa rakennusta. Kaisa Sippola (Ilmajoen ent. kaavoitusarkkitehti) kertoo saavansa melkein kohtauksen, kun vastapuoli sanoo, että kauneus on katsojan silmissä. Teemu Hirvilammi (Hirvilammi Architects) haluaa rikkoa arkkitehtuurin kauneuden osiin, jossa tarkoituksenmukaisuus, historia, järjestys, harmonia ja rytmi synnyttävät kauneutta.

Vaikka Keskusteluja kauneudesta arkkitehtuurissa perustuu kymmenen eri sektoreilta tulevan arkkitehdin haastatteluihin, on teos ennen kaikkea Helena Teräväisen omia mieltymyksiä, ammatillisia kokemuksia ja käsityksiä esiin tuova kokonaisuus. Teräväinen kokeneena valokuvaajana on huolehtinut myös teoksen kuvista, jotka ovat korkeatasoisia. Kuvat ovat pääosin Seinäjoen seudulta, eivätkä aina luontevasti kytkeydy itse tekstiin. Lukija jää kaipaamaan kuvaa vaikkapa Helsingin Musiikkitalosta, johon parikin haastateltavaa viittaa.

Kiinnostavaa on, etteivät Teräväisen toisinaan mahdollisesti provokatiivisiksi tarkoitetut kysymykset saa haastateltavilta aina myötäsukaista vastaanottoa. Anssi Lassila muun muassa on eri mieltä väitteestä, jonka mukaan kauneuden merkityksestä arkkitehtuurissa keskustellaan liian vähän. Lassila ei ole huomannut, että kauneudesta puhutaan liian vähän. Hänellä ei myöskään ole ollut vaikeuksia saada hienoja ja kauniita ratkaisuja läpi asiakkaiden kanssa. Teräväinen – tinkimätön sotien jälkeisen modernismin kannattaja – ilahtuu ja arvioi kansan oppineen haluamaan sitä, mikä oli joskus modernia Jussi Aittoniemen kertoessa, että luonteeltaan selkeästi harjakattoisiin omakotirakennuksiin halutaan väkisin kahteen suuntaan vekkaava pulpettikatto. Aittoniemi ei tähän usko vaan pitää ilmiötä pikemminkin muotina. Eikä muoti välttämättä hänen mukaansa enää peilaa niitä ideoita, joiden mukaan se on rakennettu.