Menu
Suomalainen asuntosuunnittelu on kipuillut jo pitkään. Asuntoarkkitehtuurimme oli kuitenkin funktionalismin kultakaudella kansainvälistä kärkeä. Mikko Laaksosen tuore teos Koteja suomalaisille kartoittaa niin sanotun vanhan Aravan (1949–1966) saavutuksia.
Huhtikuussa 1949 toimintansa aloittaneen valtion Asuntotuotantotoimikunnan eli sittemmin Aravana tunnetun organisaation taustalla oli sotien jälkeinen valtava asuntopula. Kiinnostavaa on, että suuri osa alkuvuosien aravatuotannosta oli omakotitaloja.
Esikuvia valtion osallistumisesta yleishyödylliseen asuntojen rakentamiseen saatiin jo ennen sotia perustetuista puolikunnallisista asunto-osakeyhtiöistä muun muassa Tampereella ja Turussa. Työväenliikkeen osuusliikkeet perustivat Helsingin asuntokeskuskunta HAKA:n vuonna 1938. Vastaavasti porvarileiriin sitoutunut Sato sai alkunsa Rakennusteollisuuden Keskusliiton toimesta talvisodan jälkeen.
Yhteistä molemmille kilpaileville organisaatioille oli tukeutuminen aikakauden johtavien arkkitehtien suunnitteluun. Samaa voi sanoa niin sanotuista perheenasuntotaloista, jotka perustuivat eduskunnan vuonna 1940 Ruotsin esikuvan mukaan säädettyyn lakiin. Perheenasuntotalossa perheellä tuli olla kolme alle 16-vuotiasta lasta.
Pohjoismaisia esikuvia asuntosuunnitteluun oli haettu vilkkaasti 1920-luvulta lähtien. Tärkeäksi muodostuivat säännölliset Pohjoismaiset rakennuspäivät. Esimerkiksi Helsingin Pohjoismaisten rakennuspäivien 1931 painopisteenä oli asuminen. Helsingin rakennustarkastajana vuosina 1926–1936 toiminut arkkitehti Harald Andersin käsitteli esitelmässään esikaupunkien asuntokaavoittamista.
Mannerheimintien aravatalot 1950 tai 1951, Helsinki. Takana vasemmalta alkaen Mannerheimintie 93, 91, 89, 87,85, 83, 81, 79, 77, 75 ja 73, Veljekset Karhumäki, Helsingin kaupunginmuseo.
Yhteydet Saksaan olivat myös vilkkaat. Erik Bryggman raportoi opintomatkakokemuksistansa Frankfurtiin, jossa hän oli tutustunut tilaa säästävään ja kustannuksia vähentävään ”ns. rivitalojärjestelmään”.
Mikko Laaksonen keskittyy teoksessaan tarkastelemaan lähinnä suurten ja keskisuurten kaupunkien kiinnostavia kohteita. Mukana ovat Helsingin, Tampereen ja Turun lisäksi kohteita Oulusta, Lahdesta, Porista, Hämeenlinnasta, Raumasta, Vaasasta, Salosta, Espoosta, Kuopiosta, Joensuusta, Jyväskylästä, Keravalta, Vantaalta ja Kokkolasta. Joitakin alueita on käsitelty syvällisemmin, kun taas jotkin kohteet on jätetty lyhyempien mainintojen varaan. Kuvat ja asuntojen pohjapiirrokset antavat lukijalle osviittaa silloinkin, kun tekstien osuus on vähäisempi.
Koska jo Aravan aikakaudella rahoitettujen asuntojen lukumäärä nousi satoihin tuhansiin vuokra- ja omistusasuntoihin, on teoksessa ollut välttämätöntä rajoittua kiinnostavimpiin. Mikko Laaksonen on pystynyt hyödyntämään 2000-luvulla laadittuja rakennushistoriallisia selvityksiä, joita on tehty erityisesti Helsingin, Oulun, Porin ja Tampereen kohteista.
Kirjan viimeinen luku tarkastelee asuntopohjien kehitystä Arava-aikana, ennen Aravan tehtävien siirtymistä vuonna 1966 Asuntohallitukselle, ja Asuntohallituksen lakkauttamisen jälkeen vuonna 1993 Valtion asuntorahastoon. Arava-lainoitus vakiinnutti asuntotyyppejä muun muassa pinta-alarajoitusten kautta. Pienet ja pienehköt asunnot olivat usein enemmistönä. Kerrostalojen perusmuodoiksi vakiintuivat piste- ja lamellitalo.
Yleisessä tietoisuudessa ei ole vallinnut epäselvyyttä, etteikö sotien jälkeinen rintamamiestalojen rakentaminen hartiapankkiperiaatteella standardoiduin suunnitelmien ja rintamamiesavustusten tukemana, sekä yhteiskunnan osalainoittama yleishyödyllinen kerrostalotuotanto olisi saavuttanut alkuperäistä tavoitettansa. Muistista on sen sijaan saattanut pikkuhiljaa kadota se uraauurtava työ, jota silloinen suunnittelijakunta, arkkitehdit ja insinöörit, asian eteen tekivät.
Vasemmanpuoleiset kuvat: Arava 4- ja 5-tyypit. Arkkitehti 5/1951.
Oikeanpuoleiset kuvat: Arava 3- ja 6-tyypit. Arkkitehti 5/1951.
As. Oy Koskentie, Kaupinkadun kulman lamelli, Tampere.
Niukkojen resurssien vallitessa oli pakko luoda kekseliäitä ratkaisuja, jotka ovat toimivia tänäkin päivänä. Myös alan järjestöillä sekä rakennuttajilla oli tärkeä rooli ratkottaessa lähes voittamattomilta tuntuneita asuntorakentamisen kysymyksiä. Ja kun samalla yllettiin korkeatasoiseen arkkitehtuuriin ja joustavuutensa myös tämän päivän tarpeisiin osoittaneisiin asuntoihin, on saavutus suorastaan historiallinen.
Mikko Laaksosen teos kurkistaa vanhan Aravan taustoihin, sen ideologiaan ja ennen kaikkea parhaimpiin saavutuksiin. Teos osuu ajan hermoon valottaessaan sitä yllättävää kohteiden monipuolisuutta, jota tiukkojen Arava-lainoitusehtojen ja muun sääntelyn puitteissa pystyttiin tuottamaan. Vaikka sääntelyä on sittemmin kevennetty, niin onko monipuolisuudessa otettu pikemminkin takapakkia? Kirja toimii kaikessa historiapainotteisuudessaan herätyshuutona ja jopa oppikirjana myös nykyisille asuntojen suunnittelijoille. Sekä rakennuttajille, joiden myös soisi teokseen tutustuvan.
Lauri Jääskeläinen
Varatuomari, valtiotieteiden maisteri.
Kuvat ja kuvatekstit teoksesta.
Mikko Laaksonen: Koteja suomalaisille. Arava-arkkitehtuuria 1949–1966.
AtlasArt 2024. 169 s.