Betonisia unelmia

Teoksen toimittamisesta on vastannut Arkkitehtuurimuseon tutkimuspäällikkö Petteri Kummala. Kummalan perusteellisen johdantotekstin lisäksi teoksessa esiintyy yhteensä kymmenen tutkijaa valottamassa eri aihepiirejä. Parin-kolmenkymmenen sivun mittaisia artikkeleita on johdannon lisäksi yhdeksän. Kuvitus on poikkeuksellisen monipuolinen ja edustava. Mukana on myös ennen julkaisematonta kuva-aineistoa. Teoksen ulkoasusta on vastannut Salla Bedard.

Johdannossaan Petteri Kummala toteaa, kuinka hieman kärjistetysti 1970-luku näyttäytyy aikakautena, jolloin rakennettiin rakennustyypistä riippumatta kolhoa, tasakattoista laatikkomodernismia ympäri Suomen. Rakennusliikkeiden valta ja elementtitekniikan tuotantorationalismi saavuttivat huippunsa. Mutta 1970-luku oli, varsinkin sen jälkimmäinen puolisko, paljon muutakin. Murroksia alkoi näkyä öljykriisien vanavedessä ympäristötietoisuuden heräämisen ja rakennuspaikan ominaispiirteistä lähtevän ajattelun kautta. Esimerkiksi Vantaan Variston asuntomessuille vuonna 1977 toteutettiin Harto Helpisen suunnittelema ekotalo. Käänteentekeväksi muodostunut Helsingin Katajanokan kärjen asemakaavakilpailu järjestettiin jo vuosina 1971–72.

Vaikka metsälähiöiden yleisilme oli betonisen harmaa, olivat 70-luvun kotien sisustusratkaisut sitäkin värikkäämpiä. Helsingin kaupunginmuseon tutkimuspäällikkö Minna Sarantola-Weiss luo katsauksen aikakauden sisustustrendeihin. Voimakkaat värit olivat valttia wc-kalusteita myöten. Markkinoilla oli perinteisen valkoisen lisäksi keltaisia, ruskeita ja punaisia liesiä ja jääkaappeja.

Professori Kirsi Saarikangas pohtii lähiöideologian syntyä ja roolia. Metsälähiöitä kohtaan voimistunut kritiikki 1960-luvun puolenvälin jälkeen synnytti tulevaisuutta edustavat kompaktikaupungit anonyymeine uusruutukaavoineen. Silloiseen Helsingin maalaiskuntaan laadittu Koivukylän kaavarunko (1967–69) kiteytti kompaktikaupungin suunnitteluperiaatteet, joissa keskeistä oli ratkaista ensin liikenneverkosto.

Professori Ranja Hautamäki ja taidehistorioitsija Julia Donner nostavat esiin 1970-luvun hiukan yksipuolisesti kerrotusta tarinasta unohtuneen luvun – maiseman. Maisema-arkkitehtuuria voidaan kutsua sodanjälkeisen asuinympäristön tuntemattomaksi kulttuuriperinnöksi. Maisema, Tapiolaa lukuun ottamatta, on näyttäytynyt ”luonnollisena” taustamaisemana, jota kukaan ei ole suunnitellut. Ekologinen ja kestävä maisemasuunnittelu sai heidän mukaansa alkunsa jo 1970-luvun ympäristöherätyksessä.

Museoviraston erikoistutkija Juhana Lahti tiivistää tuiki tarpeellisella tavalla ne lainsäädännölliset reunaehdot, jotka koskivat aikakauden kaupunkisuunnittelua ja kaavoitusta. Vuoden 1958 rakennuslaki sitoutui moderniin kaupunkisuunnitteluun ja funktionaalinen, käyttötarkoituksesta lähtevä logiikka läpäisi kaikki kaavatasot.

Arkkitehti-lehden entinen päätoimittaja Jorma Mukala käy läpi 70-luvun arkkitehtuuria, jossa merkillepantavaa on muun muassa koulujen, yliopistojen ja teollisuusrakennusten vilkas rakentaminen. Myös arkkitehtuuriltaan tärkeiksi muodostuneita kirkkoja tarvittiin uusien kasvavien asuinalueiden yhteyteen. Alvar Aallon vuosikymmenen alkupuolella varjoon jäänyt tuotanto alkoi uudestaan kiinnostaa arkkitehtikuntaa vuosikymmen lopussa, Aallon kuoleman (1976) jälkeen. Raili ja Reima Pietilä jatkoivat jo 60-luvulla alkanutta rationalistisen dogmin kyseenalaistamista.

Myös Arkkitehti-lehden päätoimittajana työskennellyt Harri Hautajärvi tekee matkailuaiheisen kiertoretken 70-luvun lomailun ja matkaamisen ympäristöihin. Eräs aikakauden trendi oli rakentaa niin sanottuja korpihotelleja. Useimmat niistä edustivat aikansa parasta arkkitehtuuria.

Museovirastossa työuransa tehnyt Maire Mattinen tarkastelee rakennussuojelun kimurantteja vaiheita. Vanhojen rakennusten säilyttäminen ja korjaaminen nousi keskusteluun, osin jopa ryminällä. 1970-luku oli itse asiassa rakennussuojelussa todella suurten muutosten vuosikymmen. Onko nyt aiemmat opit unohdettu ja ollaan surutta hävittämässä 70-luvun arvokastakin rakennusperintöä?

Taidehistorioitsija Essi Lamberg kirjoittaa kiinnostavasti globaalista arkkitehtuuriviennistä 1970-luvun Suomessa. Vienti ei rajoittunut itäisen naapurimaan jättiprojekteihin, vaan ulottui muun muassa kehitysyhteistyön kautta Afrikkaan ja useisiin Lähi-idän maihin. Esimerkiksi Rakennusinsinöörien Liitto RIL edisti suunnitteluosaamisen vientiä.

Teoksen tyylikkäänä päätösartikkelina on arkkitehtuurin teorian lehtorin Anni Vartolan arkkitehtuuriteoreettinen katsaus, jossa tarkastellaan suomalaisen arkkitehtuurikeskustelun siirtymää modernista postmoderniin ja siitä eteenpäin.

Yli 250-sivuinen, suuriformaattinen teos on uraauurtava katsaus usein lähes ”kirottuna” pidetyn 1970-luvun rakentamisen ja arkkitehtuurin maailmaan. Parjattu vuosikymmen osoittautuu mainettansa vivahteikkaammaksi ja tulevaisuuteen luottavaksi. Tämän päivän tilannetta auttaa hahmottamaan, kun malttaa tutustua puolen vuosisadan takaisiin ajatuksiin ja ihanteisiin. Runsaat viitteet ja laaja lähdeaineisto helpottavat lukijaa, joka haluaa saada aiheen tiimoilta lisätietoa.