Menu
Weimarin Bauhaus-yliopiston ja Berliinin Teknillisen yliopiston tutkijapiiri on tarttunut toistaiseksi vähän käsiteltyyn aiheeseen: 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten eurooppalaisten diktaattorien kaupunkiuudistusprojekteihin.
Kuuden tutkijan teos The Power of Past Greatness tarkastelee Mussolinin Italian, Stalinin Moskovan, Hitlerin Berliinin, Salazarin Portugalin ja Francon Espanjan esimerkkien valossa diktaattorien pyrkimyksiä jättää jälkensä kaupunkirakentamisen historiaan. Painopisteenä ovat kaupunkien historialliset keskustat. Euroopan 1900-luvun diktaattorit eivät kaupunkiuudistusta keksineet. Taustalla olivat edellisellä vuosisadalla alkanut teollistuminen, kaupunkien ennen näkemätön kasvu ja liikenteen murros. Ensimmäiset kokonaisvaltaiset suunnitelmat tehtiin Pariisiin, Wieniin, Barcelonaan ja Berliiniin 1800-luvun puolenvälin jälkeen. Pariisissa suunnitelmat myös pantiin täytäntöön perusteellisemmin kuin missään muualla, jo ennen vuosisadan vaihtumista. Prefekti Georges-Eugène Haussmannin bulevardit tarjosivat manööveritilaa sekä armeijalle että vaurastuneelle porvaristolle, jota varten syntyi edustavia asuinkerrostaloja, komeita aukioita ja kulttuurirakennuksia. Palvelus- ja muu köyhempi väki sai siirtyä katseilta syrjään mutta riittävän lähelle huolehtiakseen omistavan luokan tarpeista.
Mussolini aloitti projektinsa muita diktaattoreita aikaisemmin. Historiallinen Rooma oli oma erityistapauksensa antiikin raunioiden ja arkeologisten jäänteiden takia. Arkeologit nousivat päärooliin, kun Mussolini apureineen lähti muokkaamaan Roomaa. Roomassa toteutetut rankat ratkaisut sisälsivät kaikki ne elementit, jotka tyypittivät muidenkin diktaattorien ajatusmaailmaa. Uusia leveitä katuja avattiin, rapistunutta historiallista rakennuskantaa purettiin ja aksiaalisuutta korostettiin. Kiintoisaa on, että vailla soraääniä tämä ei kuitenkaan tapahtunut. Muun muassa Rooman lehdistö varoitteli museoituvasta kaupungista, josta arjen elämä puuttuu. Hallinto torjui kritiikin perustelemalla purkamisia terveellisyydellä ja purettavien rakennusten historiallisella arvottomuudella.
Stalinin johtotähtenä oli osoittaa sosialismin ylivertaisuus. Stalinin apuri Lazar Kaganovich propagoi Moskovan täydellisen uudistumisen välttämättömyyttä. Historiallisen keskustan rakennuskannasta 86 prosenttia oli yksi- tai kaksikerroksista ja vailla mukavuuksia. Liikennejärjestelyt olivat heikot. Yleissuunnitelma uudelle Moskovalle julkistettiin vuonna 1932. Suunnitelman toteutus käynnistyi jo sitä ennen. Säteittäis- ja kehätiet muodostivat maanpäällisen liikenneverkoston ja metro julkisen liikenteen rungon. Uudet aukiot mahdollistivat näyttävät paraatit ja monikerroksinen rakennuskanta suuremman asukastiheyden. Myös uudet viheralueet ja arkkitehtuurin laatu olivat osa suunnitelmaa. Vuonna 1931 julistetulla kansainvälisellä arkkitehtikilpailulla Neuvostojen Palatsista oli määrä ylevöittää Leninin ja Stalinin suuruus. Muun muassa Le Corbusierin ehdotus kelpuutettiin kilpailun toiselle kierrokselle. Samana vuonna purettu Kristus Vapahtajan Katedraali Kremlin lähettyvillä oli varattu Palatsin rakennuspaikaksi. Kilpailu eteni lukuisille lisäkierroksille, joissa rakennus sai aina lisää volyymiä ja korkeutta. Boris Iofanin työryhmineen lopullinen voittoisa tornimainen ehdotus oli korkeudeltaan 415 metriä, ja huippua koristi 80 metrinen Leninin patsas. Toinen maailmansota keskeytti rakennustyöt alkuunsa. Moskva-joen rannan tyhjä tontti sai 1950-luvun lopulla maauimalan. Uimalan vuoro oli väistyä Neuvostoliiton romahdettua ja puretun pyhäkön uusi näköiskatedraali avattiin vuonna 2000.
Toisin kuin Stalin, Hitler ei koskaan päässyt todistamaan kuin murto-osaa suunnitelmistaan. Hoviarkkitehdin ja Wehrmachtin varusteluministerin Albert Speerin suunnitelma Berliinistä Maailmanpääkaupunki Germaniana ylitti mahtipontisuudellaan osin Kaganovichin Moskovan hankkeet. Pommitusten runtelemaa Berliiniä uudistettiin sodan jälkeen itäisillä miehitysvyöhykkeillä monotoniseen henkeen. Historiallista keskustaa rekonstruoitiin myös vanhojen suunnitelmien pohjalta, kuten tapahtui Berliinin vanhimman asuinalueen Nikolaiviertelin osalta DDR:n viimeisinä vuosina.
Espanja ja Portugali toteuttivat diktaattoriensa Francon ja Salazarin aikana historiallisten kaupunkikeskustojen uudistuksia pääkaupunkien lisäksi laajalti myös muualla. Évora ja Óbidos Portugalissa ovat esimerkkejä suhteellisen hienovaraisista keskustauudistuksista, joissa korostuivat historiallisten rakennusten osittainen säilyttäminen ja rekonstruointi sekä edellytysten luominen kasvavalle matkailulle. Myös Espanjassa vältettiin laaja-alaisia keskusta-alueiden purkamisia, mihin myös vaikutti heikko taloudellinen tilanne sekä asuntopulasta aiheutunut tarve säilyttää myös huonompikuntoista asuntokantaa.
Professorien Harald Bodenschatz (s. 1946) ja Max Welch Guerra (s. 1956) toimittama teos on perusteellinen ja kiihkoton kokonaisesitys Euroopan 1900-luvun ensimmäisen puoliskon kaupunkiuudistuksista. Vaikka pääpaino on viidessä diktatuurissa, sisältävät eri tutkijoiden artikkelit paljon viittauksia ja huomioita myös muista maista. Teoksen päättää pitkä yhteenvedonomainen katsaus, jossa on analyysiä myös toisen maailmansodan jälkeiseen kehitykseen. Kirjan kuva-aineisto on harvinaisen rikas ja näyttävä.
Lauri Jääskeläinen
Varatuomari, valtiotieteiden maisteri.
Kuvat teoksesta.
Harald Bodenschatz – Max Welch Guerra (eds.): The Power of Past Greatness. Urban Renewal of Historic Centres in European Dictatorships. DOM publishers, Berlin. 2021.
