Menu
Mari Vaattovaara, Anssi Joutsiniemi, Jenni Airaksinen ja Markku Wilenius arvioivat kaupungin liudentuneen osaksi sekavaa ja hahmotonta kuntahyhmää. Kaupungin, kaupunki-instituution ja sen erityislaadun historia on heidän mukaansa menetetty. Hyvinvointivaltion rakentamisen suuri projekti on tyystin unohtanut ja kadottanut keskiajalta periytyvän kaupungin ominaislaadun, jossa kaupungin itsenäisyys suhteessa hallitsijaan on ollut keskeinen. Kunnat on tasapäistetty ja hyvä kaupunki joutunut kadoksiin.
Pamflettimaisessa teoksessa tarkastellaan suomalaisen kaupunkilaitoksen historiaa, siihen vaikuttaneita statuutteja ja taloudellisia tekijöitä. Aihepiiristä kiinnostunut lukija löytää halutessaan tarkempia lisätietoja Henrik Liliuksen ja Pekka Kärjen toimittamasta kaksiosaisesta, vuonna 2014 ilmestyneestä teoskokonaisuudesta Suomen kaupunkilaitoksen historia I ja II.
Ollakseen pamfletti teoksessa on runsas lähdeaineisto viittauksineen, mikä johdattaa lukijoita myös aivan uusimman koti- ja ulkomaisen kaupunkitutkimuksen äärelle.
Kirjan punaisena lankana on suomalaiselle kaupungille Ruotsi-Suomen ja autonomian kaudella kuulunut erityisasema ja sen vähittäinen mureneminen Suomen saavutettua itsenäisyyden. Kiinteistöomistuksen historialla on ollut keskeinen rooli. Samalla kun kaupunkien porvarit nauttivat maaseutuväestöön verrattuna laajoja, erityisesti kaupantekoon liittyneitä oikeuksia, koski heitä muun muassa rakentamisen regulaation kautta tullut sääntely. Hallinnollisesti kaupunki oli vahva suhteessa kruunuun ja keisariin. Maaseutu – jota teoksessa ei juurikaan tarkemmin käsitellä – kipuili tilattoman väestön ja torpparilaitoksen ympärillä. Väestömuutos on toinen teema, josta pamfletti tiivistää mielenkiintoisia trendejä. Pysäyttävä on tieto, jonka mukaan työikäisten määrä on 2000-luvulla kasvanut yksin maahanmuuttotaustaisen väestön ansiosta (+ 225 000), kun työikäisen kantaväestön määrä on vähentynyt tätäkin enemmän (- 306 000). Työllistymisen aste on sitten toinen juttu. Koulutuksen osalta pamfletti kiinnittää huomiota siihen, kuinka ammattiin kouluttamattomien määrä esimerkiksi Helsingissä on suuri muuhun maahan verrattuna. Kasvualusta segregaation etenemiselle on luotu.
Segregaation ja toimimattoman asuntopolitiikan yhteydet tulevat selkeästi analysoiduksi. Juhlapuheet ja hallitusohjelmat näyttäytyvät oudossa valossa, kun lukijan eteen lyödään asuntotuotannon toteutunut kaari hellahuoneesta hotellihuoneeseen. Uusien pienten asuntojen asuinalueiden rakentuminen on synnyttänyt kaupunkien osa-alueille köyhyystaskuja. Alle 30 neliömetrin asunnoissa asuvista yli 80 prosenttia asuu vuokralla. Vuoden 2008 jälkeen ei pamfletin mukaan ole rakennettu ainuttakaan omistusasuntoa tai omakotitaloa valtion tuella. Asumisoikeusasuntoja ei tässä rinnasteta omistusasumiseen.
Teoksen sanomana on nykyisen kaupunkisuunnittelun ja -rakentamisen kritiikki. Triviaali tiivistämisen ideologia saa kirjoittajilta huutia. Tiiviit pienten asuntojen rakennuskeskittymät eivät ole riittäviä 2020-luvun Suomen kaupungistumisilmiön indikaattoreita. Palveluita ei enää välttämättä haeta jalkaisin omalta asuinalueelta. Alueen koettu hyvinvointi on keskeisempi kysymys. Myös mielikuvat alueen kehityksestä ovat esimerkiksi muuttopäätöksiin voimakkaammin vaikuttava tekijä kuin asunnon huono sijainti työn tai opiskelun kannalta. Heikoilla kaupallisilla palveluilla on tutkimusten mukaan vain vähäinen poismuuton halukkuutta lisäävä merkitys. Asuinympäristön siisteys koetaan kyselytutkimusten mukaan merkityksellisempänä kuin alueen rakennusten arkkitehtuuri.
Mikä neuvoksi? Pamfletin analyysit ovat teräviä ja ensilukemalta oikeaan osuvia. Vaikeudet alkavat, kun pamfletissa lähdetään etsimään ja ehdottamaan parannuksia. Käyttökelpoinen on neuvo lähteä kävelylle omaan lähiympäristöön katsomaan, mikä on onnistunutta ja mikä ei. Mutta entä sen jälkeen? Vaaleissa voi äänestää, kaavahankkeisiin voi ainakin muodollisesti osallistua ja somessa voi tuoda näkemyksiänsä kuuluviin. Koneisto jauhaa samaan aikaan omalla logiikallansa. Teoksessa kohdistetaan ankaraa kritiikkiä kunnissa yleistynyttä kumppanuuskaavoitusta kohtaan. MAL-sopimuksia pidetään epäilyttävinä niiden läpinäkymättömyyden ja demokratiavajeen takia. MRL-uudistukseen asetetaan odotuksia muun muassa siltä osin, että lakiin saataisiin mukaan yleviä tavoitteita konkretisoivia laadullisia vaatimuksia. Kaupunki-valtio-suhteeseen esitetään täysreformia, jonka ei tule perustua pienkuntien ehdoilla etenemiseen.
Teos ei varsinaisesti noteeraa sitä historiallista kehitystä, jonka tuloksena kunnilla – myös ja eritoten kaupungeilla – on enemmän kaavoitusvaltaa kuin koskaan aiemmin itsenäisyyden aikana. Vaikka totta on, että kaavoitusratkaisuja rajaavat yhä lukuisammat, muun muassa ympäristön- ja luonnonsuojelusta tulevat reunaehdot, jää kaupungeille pelivaraa ja mahdollisuuksia luoda kirjoittajien peräänkuuluttamaa ”ihanaa kaupunkia”. Voisiko ratkaisuna olla kaavoitusopin ja -osaamisen jonkinlainen paradigmamuutos? Kirjoittajat esittävät päämääräksi uuden tiedon kerryttämistä ja sen siirtämistä käytäntöön. Tietoa tulisi lähestyä toiminnallisuus, ilmiö tai konkreettinen ongelma kerrallaan. Tavoitteet tulisi kohdentaa kaupunkielämän laadullisia ominaisuuksia vaaliviksi ja niihin tulisi sitoutua. Lähiympäristön laatu tulee tunnistaa. Ja niin edelleen.
Alkusanojen mukaan kirja on syntynyt neljän eri alojen tutkijan prosessissa. Kirjoittajat ovat käyneet keskusteluja lukuisien asiantuntijoiden kanssa. Prosessi on ollut perusteellinen ja taannut sen, ettei kirjassa juurikaan löydy faktavirheitä. Nykykirjoille niin tyypillisiä painovirheitä en havainnut kuin yhden. Teoksessa ei ole eritelty, mikä osuus on kenenkin kirjoittamaa. Lyhyet kirjoittajaesittelyt olisivat olleet paikallaan. Kuvitus on osuvaa, tosin monet kartat ja kaaviot vaativat avautuakseen jo lähes suurennuslasia.
Mari Vaattovaara, Anssi Joutsiniemi, Jenni Airaksinen & Markku Wilenius: Kaupunki politiikassa. Kustannusosakeyhtiö Vastapaino. 2021. 261 sivua.
Kuvat kirjasta.