Oslon Arkkitehtuurin ja Designin korkeakoulun professori Mari Hvattum tarkastelee uudessa teoksessaan Style and Solitude tyylin käsitteen kehittymistä arkkitehtuurikeskustelussa.
Mari Hvattum keskittyy erityisesti saksalaiseen keskusteluun ja filosofiaan 1700-luvulta lähtien. Goethe ja Schiller olivat luoneet omia rakennelmiansa taiteen luonteesta ja erosta suhteessa pelkkään luonnon jäljittelyyn. Taiteesta voi Goethen mukaan puhua vasta kun luonnosta ja ilmiöistä ammennetaan niiden todellinen luonne, jonka taiteilija on pystynyt sisäistämään ja tuomaan esiin. Silloin voidaan puhua tyylistä.
Goethen jälkeiset teoreetikot puhdistivat emootiot pois tyylin käsitteestä. Tyyli, taiteen korkeimpana ilmentymänä, näyttäytyi absoluuttina ideana. Puhdas tyyli oli löydettävissä antiikin Kreikasta, jossa oli saavutettu universaali totuus. Aloys Hirt tuli 1800-luvun alkuvuosikymmeninä tunnetuksi Kreikan ja Rooman arkkitehtuuria esittelevillä teoksillaan. Osa aikalaisista piti Hirtiä uusklassismiin juuttuneena ja reaktionäärisenä. Hvattum kuitenkin osoittaa, kuinka Hirt ymmärsi ilmastosta, rakennusmateriaaleista, traditioista ja uskonnoista kumpuavia vaikutteita, jotka sitovat eri aikakausien arkkitehtuuria omiin muotoihinsa. Goottilaista katedraalia ei kukaan halua täydentää antiikin Kreikan tyylillä, Hirt totesi.
Lähes loputon keskustelu syntyi kysymyksestä, voiko tyyliä varsinaisesti luoda, vai syntyykö se orgaanisesti ikään kuin luonnostaan. Debattiin kytkeytyi käsite ajanhengestä, Zeitgeist. Pohdinta jatkui 1900-luvun puolelle, jolloin sitä elävöitti modernismin nousu. Ensimmäisten joukossa olivat Walter Gropius ja Mies van der Rohe. He näkivät modernismin tehtäväksi löytää kadotettu yhteys hengen ja materian välillä, jotta voitaisiin tavoittaa oman aikakauden luonne. Lisämausteita toivat hollantilaiset taiteilijat ja arkkitehdit, jotka ryhmittäytyivät ensimmäisen maailmansodan jälkeen tyylin käsitteen ympärille. De Stijl -ryhmän piirissä lähdettiin tervehdyttämään kapitalismin ja industrialismin synnyttämiä epäkohtia hakemalla universaalia ideaa, jossa olisi mukana kauneuden lisäksi tasa-arvo. Hendrik Petrus Berlage oli julkaissut De Stijlin sittemmin omaksumia teesejä jo ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista.
Hermann Muthesius toi keskusteluun mukaan termin sachlich, josta sittemmin kehkeytyi uusasiallisuuden nimellä tunnettu suuntaus. Muthesius hyökkäsi jugendtyyliä vastaan ja koki jugendarkkitehtuurin vain toistavan vanhoja tyylin ja ornamentin heikkouksia. Muthesius halusi vapautua tyylin kahleista ja suunnata katseen uuteen yhteiskuntaan. Hvattum näkee Muthesiuksen luoneen pohjaa 1900-luvun ehkä kuuluisimmalle tyylilanseeraukselle. Henry-Russell Hitchcock ja Philip Johnson ottivat vuonna 1932 MoMa:n Modern Architecture -näyttelyn yhteydessä käyttöön termin International Style. Näyttely ja sen yhteydessä julkaistu pamfletti keskittyivät esittelemään amerikkalaiselle yleisölle Euroopan uusinta edistyksellistä arkkitehtuuria, joka tulisi ennen pitkää valtaamaan koko maailman. Uusi Kansainvälinen tyyli eroaisi kokonaan menneistä aikakausista. Kiintoisaa on, kuinka Sigfried Giedion, jota yleisesti on pidetty modernismin arkkitehtuurin yhtenä merkittävänä esiintuojana, piti klassikkoteoksensa Space, Time and Architecture (1940) vuonna 1961 ilmestyneessä 4. laitosversiossa Johnsonin ja kumppaneiden masinoimaa Kansainvälistä tyyliä käsitteellisesti harmillisena ja juurettomana muoti-ilmiönä.
Pitkällisiä pohdiskeluja aiheutti myös kysymys siitä, kuinka hyödyllistä on erottaa eri aikakausia niitä leimaavien ja kuvaavien tyylilajien avulla. Merkitykselliseksi muodostui Johann Joachim Winckelmannin historisoiva systeemiajattelu, jossa hän loi eri kansojen traditioista periodisoivan tyylijatkumon. Antiikin Kreikan temppeliarkkitehtuuri ennen hellenistisen kauden rappiota edusti korkeinta tasoa. Winckelmannin v. 1764 julkaisema systeemi dominoi tyylikeskustelua pitkään.
Le Corbusier osallistui keskusteluun pamflettiteoksellaan Vers une architeture (1923). Hänelle arkkitehtuurilla on vakavammat tarkoitusperät kuin tyylisuunnat. Kärjekkäästi Le Corbusier väitti, ettei arkkitehtuurilla ole mitään tekemistä tyylisuuntien kanssa. Rem Koolhaas jatkoi ajatuskulkua ja oli organisoimassa vuosina 1992–1993 japanilaista kilpailua, jossa tavoiteltiin taloa vailla tyyliä. Myös Koolhaas halusi eliminoida tyylin käsitteen.
Mari Hvattum on toisilla jäljillä. Hänen teoksensa sanomana on, ettei ilman tyylin käsitteen ymmärtämistä ole mahdollista ymmärtää modernia arkkitehtuuria. Hvattumin huolellinen ja lähinnä saksalaisiin teorioihin pohjautuva teos on kattava katsaus tyylikeskusteluun kautta vuosisatojen.
Lauri Jääskeläinen
Varatuomari, valtiotieteiden maisteri.
Kuvat teoksesta.
Mari Hvattum: Style and Solitude. The History of an Architectural Problem. The MIT Press 2023. 310 s.