Menu
Kankaanpään kaupunki Pohjois-Satakunnassa täytti vuonna 2022 viisikymmentä vuotta. Arkkitehti, tekniikan tohtori Maija Anttila toimi Kankaanpään kaupunginarkkitehtina 1987–2012. Maija Anttilan teos Viiva on kertomus pikkukaupungin määrätietoisista kehitysponnisteluista viihtyisäksi ja identiteetiltään vahvaksi seutukunnan keskukseksi.
Mistä Kankaanpää tunnetaan? Ehkä parhaiten Niinisalon varuskunnasta, joka sinne perustettiin ennen toista maailmansotaa. Varuskunta toimi myös lähtölaukauksena maaseututaajaman suunnittelulle. Samaan aikakauteen ajoittuu Pori–Haapamäki-rautatie. Kolmas kasvuun herännyt taho oli seurakunta suurena maanomistajana. Varuskunta edellytti kasarmin ja sairaalan lisäksi mittavaa asuntorakentamista kantahenkilökuntaa varten. Varuskunnan asuntoalue rakentui kolmena vuosikymmenenä. Ensimmäisten joukossa pystytettiin aliupseereita varten 13 hirsirunkoista paritaloa ja upseereille funkiskerrostalo. Sotien jälkeisen säännöstelyn aikana oli tyydyttävä vaatimattomampaan ns. Susitalojen tasoon. Suomessa harvinaiseksi jääneellä norjalaisella selvaag-menetelmällä[1] toteutettiin 1950-luvun lopulla 13 pienkerrostaloa. Varuskunnan keskeisin rakennus, arkkitehti Kalle Lehtovuoren Lamellikasarmi (1935) edustaa komeaa vaaleaa funkista ja rakennuksesta on pidetty hyvää huolta. Varuskunta-alue asuntoineen on luokiteltu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi kulttuuriympäristöksi.
Kankaanpään taidekoulu 1995. Arkkitehtitoimisto Kouvo & Partanen. Taidekoulun vaikutus näkyy vahvasti Kankaanpään kaupunkikuvassa.
Vaalea funkis kotiutui myös Kankaanpään kasvavaan keskustaan 1950-luvulla. Rakennukset ovat säilyneet, mutta osin rajusti tyyliltään ja käyttötarkoituksiltaan muuttuneina. Vähitellen jalansijaa sai punatiiliarkkitehtuuri. Vuonna 1953 kunnanjohtajaksi valittu Ennu Virtanen asetti kunnan kehittämiselle korkeat tavoitteet. Kaavoitus siirtyi vuoden 1958 rakennuslailla myös maalaiskunnissa kuntien tehtäväksi. Kaavakonsultittina aloitti professori Olli Kivinen, joka jatkoi Kankaanpään ”hovikaavoittajana” kolme vuosikymmentä. Kuntamuoto muuttui vuonna 1967 kauppalaksi, ja viisi vuotta siitä kaupungiksi. Juuri valmiiksi saatu Kivisen rakennuskaavaa pitikin äkkiä ruveta päivittämään tarkemmaksi asemakaavaksi.
Niinisalon lamellikasarmi vuonna 2005 peruskorjattuna. Arkkitehtitoimisto Lasse Kosunen.
Kunnan virkamiesjohdon kunnianhimo näkyi myös laadukkaina rakennussuunnittelijavalintoina. Kaija ja Heikki Siren suunnittelivat 1960- ja 70-lukujen vaihteessa kaupungintalon, liikuntakeskuksen ja entisen seurakuntakeskuksen. Siren-kokonaisuutta tyypittää punatiilen käyttö, josta on sittemmin kehittynyt Kankaanpään kaupunkikuvan valtavirtaa. Siinä missä julkinen sektori luotti Sirenien toimistoon, ei paikkakunnalle kotiutunut vaatetusteollisuus, armeijan lumipukuja työvaatteina kierrättämään lähtenyt Reima Oy etunenässä, jäänyt jälkeen. Professori Timo Penttilä suunnitteli lukuisia teollisuusrakennuksia Kankaanpäähän.
Kankaanpään kaupungintalo 1967. Arkkitehdit Kaija ja Heikki Siren.
Maija Anttilan teoksen jaottelussa 1980- ja 90-luvut edustavat kaupunkirakenteen eheyttämisen aikakautta. Kaavoituksessa Kankaanpään toimintatavaksi omaksuttiin vuorovaikutteisuus, ennakoiden vuoden 2000 maankäyttö- ja rakennuslakia. Suomen EU-jäsenyys vuonna 1995 avasi laman vielä jatkuessa mahdollisuudet EU:n kautta saatavaan kehittämishankkeiden rahoitukseen. Maankäytön suunnittelua lähdettiin Kankaanpäässä viemään kohti strategisia painopisteitä, kulttuuri etunenässä. Kaupunginarkkitehti Maija Anttila toimi puheenjohtajana hankkeessa, jossa ”taide ja kaupunkisuunnittelu löivät viimein kättä rahan kanssa”. Kankaanpään taidekoulusta tuli keskeinen yhteistyötaho. Maija Anttilan arvion mukaan Kankaanpään voidaan nähdä olleen kulttuurisen suunnittelun edelläkävijöitä Suomessa. Yhteistyön päätyttyä Olli Kivisen toimiston kanssa oli uudeksi pitkäaikaiseksi kaavoituksen asiantuntijaksi valikoitunut Arkkitehtitoimisto A-Konsultit Oy. Erityisesti professori Staffan Lodenius omistautui pariksi vuosikymmeneksi Kankaanpään hankkeisiin. Lodenius loi erityisen Taidekehä-idean, joka on vahvistanut Kankaanpään taidekoulun ja sen rehtorin Liisa Juhantalon järjestämien kansainvälisten kivikuvanveiston symposiumien kaupunkiin tuomien veistosten näkyvyyttä. Taidekehällä ympäristöineen on esillä yli sadan taideteoksen julkinen kokonaisuus.
Taidekehän ja Taidepolun kaavio Idea taidekehästä synty arkkitehti Staffan Lodeniuksen kynästä.
Kankaanpää palkittiin vuonna 2000 SAFA-palkinnolla ”pitkäjänteisestä ja esimerkillisestä toiminnasta esteettisesti korkealuokkaisen ja kestävän kehityksen mukaisen ympäristön hyväksi”. VIIVA-näyttely Kankaanpään kaupunginmuseossa vuosina 2020–2022 esitteli Kankaanpään modernia arkkitehtuuria 1930-luvulta nykypäivään. Maija Anttilan kokoama teos kokoaa yhteen näyttelyn annin ja on samalla kaupungin 50-vuotisjuhlajulkaisu. Julkaisu osoittaa pienen, vajaan 13000 asukkaan suuruisen kaupungin mahdollisuudet kehittyä toimivaksi ja viihtyisäksi ”15 minuutin kaupungiksi”. Positiivisen kehityksen on mahdollistanut paitsi valtion puolustushallinnon johdonmukainen toiminta ja paikkakunnan vahva teollinen vetovoima niin ennen kaikkea aktiivinen, poliittista luottamusta nauttinut virkakunta, kolmas sektori ja kotiseudustansa kiinnostuneet kuntalaiset. Staffan Lodenius nostaa teoksen lopun viisaassa artikkelissaan esiin aktiivisen kaupunginarkkitehdin Maija Anttilan taitavan toiminnan ja suhteellisuudentajun. SAFA myönsi vuonna 2018 Maija Anttilalle Otto-Iivari Meurman -palkinnon.
Lauri Jääskeläinen
Varatuomari, valtiotieteiden maisteri.
Kuvat Maija Anttila, kuvatekstit teoksesta.
[1] Selvaag-talo oli norjalaisen diplomi-insinöörin Olav Selvaagin kehittämä puutalotyyppi. Tilankäyttöä tehostamalla ja rakennusmenetelmiä yksinkertaistamalla saatiin rakennusaikaa lyhennettyä ja asuntojen hintatasosta pudotettua kolmannes.