Menu
Väestö ikääntyy ja asumisen tarpeet muuttuvat. Jotta tähän muutokseen voidaan vastata asukkaidensa rinnalla ikääntyvässä asuinrakennuskannassa, nousee korjausrakentaminen avainasemaan.
1970-luvun Havukoski, Vantaa. Kuva: Matti Karjanoja
Suomen väestöstä runsas viidennes on yli 65-vuotiaita. Vuoteen 2060 mennessä osuuden ennustetaan nousevan lähes kolmannekseen, mistä kehitys jatkuu samansuuntaisena ainakin kuluvan vuosisadan. Suurin nousu tapahtuu vanhimmissa ikäluokissa. Yksilötasolla toimintarajoitteet eivät mitä ilmeisimmin saavu kalenteria katsoen, mutta keskimäärin niiden ilmaantuvuus lisääntyy iän myötä. Täten väestörakenteen muutos heijastuu väistämättä myös asumisen tarpeisiin. Vaikka suuri osa ikääntyneistä asuu yhä pientaloissa, on kaupunki- ja etenkin kerrostaloasuminen nousussa erityisesti vanhimmissa ikäluokissa.
Väestön ohella pitkää ikää soisi myös rakennetulle ympäristölle, oli kyse sitten historiallisesta merkkiteoksesta tai arkisesta massatuotetusta asunnosta. Suuremman volyyminsa vuoksi jälkimmäistä joukkoa voi jopa pitää monelta kannalta merkittävämpänä. Suomen asuntokannasta 47 % on kerrostaloissa, joista edelleen suuri osa on rakennettu 1970-luvulla, kauan ennen esteettömyysmääräysten ulottumista tavalliseen asuinrakentamiseen. Lähiökerrostaloina tunnettuja, toistensa kaltaisia betonirakennuksia nousi aikanaan paitsi usein laajoina aluerakentamishankkeina kaupunkikeskustojen liepeille, myös runsaasti itse keskustoihin. Tätä nykyä nämä talot ovat ihmisen mittapuulla tukevasti keski-ikäisiä ja asukkaistaan suuri osa keski-iän ylittäneitä.
Tämän artikkelin taustalla olevassa väitöstutkimuksessani tarkastelin ikääntyneiden kotona asumisen edellytyksiä suomalaisessa 1970-luvun ympärystän asuinkerrostalokannassa. Tarkempana tulokulmana tutkimuksessa oli itsenäisen asumisen, tehostetun palveluasumisen ja sitä myöten näiden välille asettuvien asumismuotojen mahdollistaminen korjausrakentamisen keinoin.
Väestön ja kerrostaloasuntojen jakautuminen ikäryhmittäin Suomessa, nykytilanne ja ennuste. 1970-luvun tuotanto erottuu selkeänä piikkinä asuntokannassa niin nyt kuin 40 vuoden päästäkin.
Asumisen toiveet, tarpeet ja tarjonta
Niin valtion kuin useimpien ihmisten itsensäkin tavoitteena on kotona asuminen mahdollisimman pitkään. Mieluiten tämä tapahtuu itsenäisesti, tarvittaessa kotihoidon avulla, ja viime kädessä jonkin asteisena palveluasumisena. Vuonna 2018 suomalaisista ikääntyneistä 95,5 % asui kotona niin sanotussa tavallisessa asunnossa – 89,9 % ilman säännöllistä kotihoitoa. Yleensä ryhmämuotoisena toteutetun tehostetun palveluasumisen piirissä puolestaan oli 3,7 %. Loput 0,8 % olivat laitoshoidossa tai niin sanotussa tavallisessa palveluasumisessa. Kaikkien asumispalvelujen asiakkaista noin puolet oli 85 vuotta täyttäneitä. Ikäpyramidin yläpään levetessä kasvaa tarve paitsi itsenäistä elämää mahdollistaville asunnoille, myös erilaisille asumispalveluille.
Asumispalvelujen 65 vuotta täyttäneet asiakkaat Suomessa. 2000-luvulla tehostettu palveluasuminen on korvannut laitoshoitoa ja näiden yhteenlaskettu osuus asumispalveluista on säilynyt varsin ennallaan.
Nykyisin niin asukkaiden kuin asuntojenkin ikääntyminen kohtaavat voimakkaimmin juuri 1970-luvun ympärystän massatuotetussa kerrostalokannassa. Asukkaat ovat keskimääräistä kerrostaloasujaa vanhempia ja teknisten perusparannusten ohella toiminnallisuuden ongelmat kärjistyvät asumisen tarpeiden ja tarjonnan erkaantuessa toisistaan. Samalla asuntokannan uusiutuminen on huomattavasti väestön ikääntymistä hitaampaa. Erityisen voimakasta tämä negatiivinen kehitys on väkimäärältään taantuvilla alueilla. Asuntoja on jo nyt usein määrällisesti yli tarpeen, jopa tyhjillään. Näin ollen uudisrakentaminen ainoana ratkaisuna asumisen tarjonnan ja tarpeiden väliseen epäsuhtaan on laajalti epärealistista, epätarkoituksenmukaista ja vähintäänkin ekologisesti kyseenalaista.
Ikärakenteen muutos Suomessa. Jokainen piste edustaa yhtä kuntaa tai kaupunkia. Pisteen koko kuvastaa kunnan tai kaupungin asukasmäärää vuonna 2020. Tiedot: Tilastokeskus. (2022). Tunnuslukuja väestöstä alueittain, 1990–2020.
Yksinomaan uudisrakentamiseen nojaamista vastaan asettuu myös huomio siitä, että asunto ei automaattisesti ole koti termin täydessä merkityksessä, eikä koti toisaalta rajoitu asuntoon itseensä. Ikääntyneen väestön kohdalla samassa paikkaa on usein asuttu vuosikymmeniä, mahdollisesti asunnon valmistumisesta saakka. Tänä aikana asuinhuoneistosta, -rakennuksesta ja -alueesta kokonaisuutena on muodostunut koti. Tuttu elinympäristö sosiaalisine suhteineen tukee aktiivisuutta ja itsenäistä arjesta suoriutumista, mikä edelleen ylläpitää näiden edellytyksiä. Täten muutolla periaatteessa parempaankin asuntoon saattaa olla negatiivisia seurauksia. Toisaalta toki monelle koti on varsin mobiili ja kulkee sujuvasti asuinpaikasta toiseen. Oli syynä muuttoon tahto tai tarve, esteettömien asuntojen tarjoaminen lisää vaihtoehtoja heille, jotka päätyvät muuttamaan.
Joskus itsenäinen asuminen säännöllisen tuen turvinkaan ei ole mahdollista, jolloin edessä on tavallisesti siirtyminen tehostettuun palveluasumiseen. Tehostetun palveluasumisen toteuttaminen käyttötarkoituksen muutoksella voisi edesauttaa ryhmäkotiyksiköiden – ja ohessaan mahdollisesti palvelu- tai senioriasuntojen – sijoittamista pienimittakaavaisesti niin sanotun tavallisen asuinrakennuskannan joukkoon. Tällöin voitaisiin paitsi välttää ikäsegrekaatiota ja herkästi passivoivan virikkeetöntä ympäristöä, myös tuoda osa asumismuotoon liittyvistä palveluista lähialueen itsenäisesti asuvien ikääntyneiden saataville.
Esteettömyysparannukset itsenäisen asumisen mahdollistajana
Tässä käsitellystä asuntokannasta noin puolet on kaksioita, runsas neljännes kolmioita ja noin viidennes yksiöitä. Jakauma vastaa jo lähtökohtaisesti varsin hyvin ikääntyneitä kotitalouksia, joiden ylivoimainen enemmistö koostuu yksin- ja kaksinasuvista. Toisaalta talojen julkisivuja myöten tasaisessa rytmissä toistuvan tilarakenteen ansiosta myös huoneistorajojen muutokset ovat verraten yksinkertaisia toteuttaa. Usein eri huoneistokoot eroavat alun perinkin toisistaan vain rungon keskellä sijaitsevaan eteiseen kytkeytyvien asuinhuoneiden määrässä.
Asuntojen sisäisissä muutoksissa kantavien väliseinien yleisyys asettaa omat reunaehtonsa, mutta vastavuoroisesti asuinhuoneiden mitoitus on paljolti nykytuotantoa väljempää. Näin ollen esteettömyysparannuksissa selvitään usein (kiinto)kalustemuutosten ja kynnystenpoistojen kaltaisilla kevyillä toimenpiteillä. Mitoituksellisesti hankalimmat paikat, eli eteiset ja kylpyhuoneet, puolestaan ovat kevyin rakentein rajattuina pohjatasolla sujuvimmin muokattavissa. Lisätila on tavallisesti mahdollista lohkaista viereisestä asuin- tai vaatehuoneesta. Varsinkin märkätilamuutoksissa on totta kai silti haasteensa erityisesti mahdollisten tilaelementtien tuomien korkoerojen myötä.
Koska asunnot tukeutuvat sommitelmaltaan keskeiseteiseen, ei asuinhuoneilla ole läpikulkurasitteita. Täten asuntojen sisäisten toimintojen sijainnit ovat verraten sujuvasti vaihdettavissa. Olohuoneesta voi esimerkiksi tehdä väljemmän makuuhuoneen päätymättä nukkumaan hellan ääreen tai käytävälle ruokapöydän kupeeseen.
1970-luvun yleisin kerrostaloasuntotyyppi, jollaisia on 41 % kaikista aikansa kaksioista. Kuvassa on esitetty vasemmalta alkaen tavanomaista mitoitusta edustava asunnon tyyppimalli, toistuvien esteettömyysongelmien sijainnit ja vastaava esteettömyysparannuksen havainnesuunnitelma.
Käyttötarkoituksen muutos tehostettuun palveluasumiseen
Rakennetun ympäristön kestävää käyttöä tavoiteltaessa erilaiset käyttötarkoituksen muutokset on tunnistettu keskeiseksi keinoksi. Esimerkiksi toimistojen muuttamisesta asuinkäyttöön onkin lukuisia esimerkkejä. Vastavuoroinen asuinkerrostalon ottaminen muuhun käyttöön on ainakin nuorehkon rakennuskannan osalta harvinaisempaa, muttei ennenkuulumatonta.
Tilallisten tarpeiden ja tarjonnan osalta yhden tai useamman asuinkerroksen käyttötarkoituksen muutos ryhmämuotoiseen palveluasumiseen on tavallisesti toteutettavissa alkuperäisen rakennusrungon puitteissa. Lamellitalossa tyypillisen ryhmäkotipohjan keskikäytävä asettuu porrastasanteiden, eteisten ja kylpyhuoneiden muodostamalle keskiakselille. Varsinaiset toiminnalliset tilat puolestaan sijoittuvat julkisivujen asuinhuonevyöhykkeille ja kytkeytyvät yksityisyydentarpeestaan riippuen vaihtelevan avoimesti käytävään. Erilaisia tilojen yhdistämisen tapoja varioimalla tavanomaiseen asuinkerrokseen on mahdollista sovittaa sekä yksikön yhteiset tilat että kohtuullinen määrä ryhmäkotiasuntoja.
Tilatehokkuuden kannalta käyttötarkoituksen muutos yleensä tarkoittaa uudistuotannossa totuttuja väljempiä ratkaisuja tai pienempiä yksikkökokoja. Toisaalta kun vertaa tehokkuusoptimoituja uudistoteutuksia aihetta käsittelevään kirjallisuuteen, on lisäväljyyttä ainakaan inhimilliseltä kannalta vaikea kokea ongelmaksi. Lisäksi tehokkuusnäkökulmastakin käyttötarkoituksen muutosta puoltaa se, että siten voitaisiin monesti hyödyntää huomattavalla vajaakäytöllä olevia rakennuksia ja välttää tarpeetonta uudisrakentamista.
Toimintojen sijoittamisperiaatteet lamellitalon alkuperäisen rakennusrungon puitteissa, kun muutetaan tyypillinen asuinkerros ryhmäkodiksi. Pistetalossa yhteen julkisivuun kiinnittyviä periaatteita voitaisiin soveltaa kerroksen keskiosan ympäri kiertyvässä ratkaisussa, joskin yksikön koko jäisi tavallisesti hyvin pieneksi.
Yksitoikkoisesta yksilöllisiin tarpeisiin vastaavaksi
Harmaantuen kaupungistuvassa Suomessa kerrostalojen korjaamisen rooli on kiistämättömän keskeinen pyrittäessä vastaamaan asumisen muuttuviin tarpeisiin. Yhtenäisenä alustana yksilölliselle asumiselle 1970-luvun kerrostaloasunnot ovat tilallisesti mitä otollisimpia. Yleisimmät asuntomallit ovat sisäisesti sangen joustavia ja toisaalta tyypilliset rakennejärjestelmät ja kerrospohjaratkaisut mahdollistavat myös suurempia tilallistoiminnallisia muutoksia. Lisäksi rakennusten sijainti on useimmiten ikääntyneiden asumisen kannalta suotuisasti lähellä palveluja.
Tilallisesta näkökulmasta korjausrakentamisen ongelmanasettelu muodostuu kolmesta toisiinsa kytkeytyvästä osa-alueesta: käytettävissä olevista tiloista, käyttötarpeista ja siitä, miten nämä vastaavat tai voisivat vastata toisiaan. Vaikka jokainen korjausrakentamishanke on tietyssä määrin yksilöllinen yhdistelmä kontekstia, kohteen itsensä ominaisuuksia ja tavoiteltavia muutoksia, ovat itseään toistavassa rakennuskannassa niin muutostarpeet kuin muutoksen mahdollisuudetkin myös tietyssä määrin yhteneviä. Tällöin saman pyörän keksiminen uudelleen kerta toisensa jälkeen ei ole mielekästä. Ratkaisuja on mahdollista, kannattavaa, ja jopa suuressa mittakaavassa välttämätöntä muodostaa toistuvien piirteiden tunnistamisen ja niihin kytkeytyvien muutospotentiaalien määrittelemisen kautta. Korjaustarpeessa olevien rakennusten monotonisuus ei ole lähtökohtainen rajoite moninaisuudelle, vaan otollinen alusta yksilöllisiin tarpeisiin vastaavalle muutokselle – niin ikääntyneiden asumisen kontekstissa kuin muutoinkin.
Kun yleisten olemassa olevien asunto- ja rakennustason lähtökohtien muutospotentiaali ja vaadittavat toimet tunnetaan, pystytään nykyinen rakennuskanta ottamaan tehokkaasti ja tietopohjaisesti huomioon asumiseen liittyvässä päätöksenteossa. Mittakaava voi tapauskohtaisesti ulottua yksittäisestä talosta tai korttelista laajoihin aluekokonaisuuksiin. Rakennustason tilavarannon ja siihen liittyvien mahdollisuuksien hahmottamisen myötä voidaan esteettömyysparannusten ohella punnita erilaisten käyttötarkoituksenmuutosten toteuttamista vaihtoehtona uudisrakentamiselle, osana nykyistä kaupunkirakennetta.
18 toistuvaa asuntotyyppiä kattavat yhteensä yli 80 % 1970-luvun ympärystän kerrostaloasunnoista – noin 390 000 asuntoa. Jo korostettujen kuuden yleisimmän mallin osuus kannasta on yli 60 %. Sinisellä esitetyt asuntotyypit esiintyvät yleisimmin tai ainoastaan lamellitaloissa, vihreällä esitetyt pistetaloissa.
Tapio Kaasalainen
Tekniikan tohtori, arkkitehti.
Yliopisto-opettaja (korjausrakentaminen).
Tampereen yliopisto, arkkitehtuurin yksikkö.
Artikkeli perustuu kirjoittajan väitöstutkimukseen. Väitöskirja Potential for Ageing at Home in the Finnish Apartment Building Stock: A Spatial Perspective on Renovation (Ikääntyneiden kotona asumisen mahdollisuudet suomalaisessa asuinkerrostalokannassa: korjausrakentamisen tilallinen näkökulma) on ladattavissa osoitteesta:
https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1834-5