LAURI JÄÄSKELÄINEN

Luovutetun Karjalan rakennushistoriaa

Laatokan länsirannan Kurkijoen pitäjä ja sen keskustaajama Lopotti jäivät talvi- ja jatkosodissa rintamalinjoista sivuun. Rakennuskantaa säästyi. Arkkitehti Netta Böök tarkastelee uraauurtavassa väitöskirjassaan Talot pysyvät, ihmiset vaihtuvat Lopotin rakennushistoriaa Ruotsin vallan ajoista nykypäivään.

Sotien jälkeinen Karjalan arkkitehtuuritutkimus on keskittynyt lähinnä Viipuriin, Sortavalaan ja Terijoelle. Pohjois-Karjalan ympäristökeskus toteutti vuosina 2002–2006 yhteistyössä Karjalan tasavallan kulttuuriperintökeskuksen kanssa hankkeen, jossa kartoitettiin Sortavalan vanhaa rakennuskantaa. Sortavala ja Lahdenpohja kokivat, toisin kuin rautatieyhteydestä sivuun jäänyt ja viitisenkymmentä kilometriä etelämpänä sijaitseva Kurkijoki, laajoja ilmapommitusvaurioita[1].

Ensin pandemia ja sitten Venäjän hyökkäys Ukrainaan on sulkenut rajan. Böök osui vuonna 2004 luovutetun Karjalan matkoillansa entiseen suomalaiseen Kurkijoen kirkonkylään, noin 30 kilometriä Parikkalasta itään. Kurkijoen Lopotin[2] taajamassa Böök tunsi hetkittäin, kuin olisi kulkenut kehityksestä hieman syrjään jääneessä 1930-luvun suomalaisessa kirkonkylässä. Tutkimusaiheeksi kehkeytyi 1900-luvulla kolmasti toistuneen vallan- ja väestönvaihdoksen läpikäyneen kylän ja sen asukkaiden tarinat.

Kartta Suomen Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa 12. maaliskuuta 1940 luovuttaman Karjalan alueen kunnista.

Kurkijoen kunnan alue Suomen itsenäisyyden aikana.

Netta Böökin teos on paitsi rakennushistoriallinen niin samalla ensimmäinen suomenkielinen esitys Neuvostoliiton maaseudun rakentamisen ideologiasta. Kolhoosit ja sovhoosit kyllä tiedetään, mutta ei niinkään 1920-luvun Neuvostoliitossa kehitettyä yhdyskuntien suunnittelun kolmijakoa. Kehityslinjoja oli kolme: teollisuuskaupungit, sotilaskaupungit ja maaseutu, joka myös oli määrä toteuttaa sosialistisen kaupungin tai taajaman malliin. Maaseutu pyrittiin urbanisoimaan. Aluksi puhuttiin maaseutukaupungeista (selo-gorod), ja 30-luvulla agrokaupungeista. Yhdyskuntasuunnittelua ja rakentamista leimasi kaikkivoipa keskusjohtoisuus, jossa paikallisilla oloilla ei juuri ollut jalansijaa. Netta Böök tuo esiin, että ajatus kokonaisvaltaisemmin ohjatusta maaseudun rakentamisesta löysi vastakaikua myös Yhdysvalloissa ja esim. Suomessa, joka kuitenkin varsinkin torpparivapautuksen jälkeen oli kehittynyt yksityisomistukseen luottavaksi pientilavaltaiseksi maatalousvaltioksi.

Juuri paikallisten erityisolosuhteiden sivuuttaminen osoittautui vuosikymmenten kuluessa kollektivisoidun maatalouden erääksi perusongelmaksi. Ihanteet ja todellisuus eivät Neuvostoliitossa kohdanneet. Tämä todentui jo talvisodan päätyttyä ja alueen muututtua naapurimaan reviiriksi. Kurkijoen pitäjä oli viljavaa ja kukoistavaa maatalousaluetta talvisodan syttyessä. Lopotissa sijaitsi maamiesopisto, jonka päärakennuksen oli suunnitellut Theodor Höijer. Tilanhoitajan asunto oli Lars Sonckin käsialaa. Tilakoko ei ollut suuri, keskimäärin 11 hehtaaria viljeltyä alaa. Myös puutarhaviljely kukoisti muun muassa Marttayhdistysten puutarhaneuvonnan tuloksena.

Meijerin julkisivupiirustus vuodelta 1902 lienee Theodor Höijerin käsialaa.

Poikkeuksellisesti Kurkijoella oli voimassa rakennusjärjestys. Vain harvaan maatalouspitäjään oli rakennusjärjestys laadittu. Maatalousopiston puolella rakentamisen sääntely oli valtion harteilla. Kunnallinen rakennustoiminta keskittyi 1920- ja 30-luvuilla koulurakennuksiin. Talvisotaan mennessä Kurkijoella oli toiminnassa 18 kansakoulua. Tyypillistä oli kierrättää purkumateriaalia ja toisinaan myös siirtää hirsirakennuksia uusiin, tilojen hoidon kannalta sopivampiin paikkoihin.

Rakennusten siirto lähti kukoistamaan, kun huhtikuussa 1940 Moskovan välirauhansopimusta (12.3.1940) lähdettiin toteuttamaan ja asuttamaan kymmenessä päivässä tyhjentynyttä Laatokan Karjalaa. Väestöä houkuteltiin uusille rajaseuduille muuttoavustuksilla ja muilla houkuttimilla. Muuttajia löytyi erityisesti Venäjän Tverin alueelta sekä Ukrainasta ja Valko-Venäjältä. Monille muuttajista asettuminen ”keskelle vierasta sivilisaatiota” oli kulttuurishokki, sekä hyvässä että pahassa. Hämmästystä herättivät rakennusten ja viljelysten hyvä kunto. Monien tilusten ja rakennusten sijoittuminen hajalleen ympäri pitäjää tuntui kyliin ja sovhooseihin tottuneille vieraalta ja pelottavaltakin.

Netta Böök käy perusteellisesti läpi sitä kulttuurien yhteentörmäystä, joka tapahtui ensin talvisodan jälkeen, ja sitten toisinpäin, kun suomalaiset jatkosodan sytyttyä kesäkuussa 1941 valtasivat alueet takaisin. Jo elokuun viimeisellä viikolla 1941 Kurkijoelle saapui kärkiryhmä valmistelemaan väestön palauttamista. Aineistona ovat asukkaiden – sekä venäläisten että suomalaisten – arkistoidut haastattelut. Kotikonnuillensa Lopottiin palanneet lähtivät innolla korjaamaan sodan ja venäläisten aiheuttamia tuhoja. Puutetta oli materiaalista, työkaluista ja myös rahasta. Tyyppipiirustusten pohjalta rakennettiin uusia yhden perheen taloja. Myös esivalmistetut puutalot lähtivät yleistymään.

Entinen koulutilan tilanhoitajan talo, ”Sonckin talo” vuonna 1989.

Toinen, edellistä jopa katkerampi lähtö koitti kurkijokelaisille syyskuussa 1944. Pika-asutuslain ja maanhankintalain turvin kurkijokelaisia asutettiin pääosin Länsi-Suomeen, muun muassa Loimaan seudulle. Pikaisen lähdön jälkeen Kurkijoen pitäjä odotti tyhjennettynä uusia neuvostoasukkaita. Virallinen neuvostopropaganda edellytti arkkitehtien tutustuvan paikalliseen talonpoikaiseen perinteeseen ennen jälleenrakennustyöhön ryhtymistä.

Eräs venäläisen historioitsijan väitöskirja kuvaa osuvasti virallisen ja epävirallisen pysyvää ristiriitaa, kun kolhoosilainen oli esittänyt toiveen mahdollisuudesta elää ilman kolhooseja vielä vuoden ajan ja korjata sato mailta itsenäisesti.

Böök pureutuu Neuvostoliiton sotien jälkeiseen maatalouspolitiikkaan perusteellisesti. Elämä Kurkijoen sovhoosissa sujui neuvostoelämän kaavoja ja muotoja noudattaen 1950-luvulta lähtien. Lapsista kasvatettiin vakaumuksellisia kommunisteja ja Kurkijoen koululaisia valmisteltiin maatalouden asiantuntijoiksi. Jäykkä valtiollinen suunnittelujärjestelmä aiheutti kuitenkin pysyviä ongelmia sovhoosien tuotannon resursoimisessa ja ruokahuollossa.

Netta Böökin ajatukset Kurkijoen sotienjälkeisestä asuttamisesta vievät aikakoneeseen. Ihmisiä siirtyi outoihin olosuhteisiin paikkaan, josta aiemmat asukkaat olivat poistuneet mutta jättäneet jälkeensä rakennukset ja tilukset. Vaikka Kurkijoelle muuttaneet kokivat suomalaisten rakennukset erinomaisen hyvin tehdyiksi ja mukaviksi, ei suomalainen rakentamisen tapa kuitenkaan vaikuttanut Lopotin myöhempään neuvostorakentamisen tapaan ja tyyliin. Kommunistisesta järjestelmästä luopuminen vuonna 1991 ei Kurkijoella johtanut siihen, että olisi siirrytty sukutiloille ja yksityiseen yritteliäisyyteen perustuneeseen maatalouden malliin.

Netta Böökin väitöskirja on sukellus itäisen Suomen historiaan, arkkitehtuuriin, maatalouteen ja ennen kaikkea kahden toisilleen vieraan kulttuurin kohtaamiseen rakennusten kautta. Teos on samalla kertaa traaginen ja viihdyttävä. Lähdeaineisto on mittava, samoin teoksen kuvitus. Teksti on harvinaisen kaunista suomen kieltä.

Lauri Jääskeläinen
Varatuomari, valtiotieteiden maisteri.

Kuvat ja kuvatekstit teoksesta.

[1] Pohjois-Karjalan ympäristökeskus: Sortavalan arkkitehtuuria 1864-1939. Keuruu 2007.

[2] Kurkijoen taajaman nimi ”Lopotti” tulee venäjänkielen sanasta sloboda, iso kylä, kauppapaikka. Lopotti-nimi vakiintui Kurkijoelle itsenäisen Suomen aikana.

Netta Böök: Talot pysyvät, ihmiset vaihtuvat.
Suomen Tiedeseura 2023. 446 s.
Graafinen suunnittelu ja taitto Päivi Helander.