Milano on Italian tärkeä taloudellinen keskus. Mallit, kuuluisat vaatemerkit ja pankit sekä tyylikkäästi pukeutuneet bisnesmiehet hallitsevat ydinkeskustan katukuvaa. Asumisen hinta on pitkälti jo keskiluokan ulottumattomissa. Silti kaupungissa on ollut ja on edelleen myös paljon työvoimaintensiivistä pienipalkkaista taloutta. Pienituloisten ja onneaan kaupungissa etsivien on myös asuttava jossain.
Italia on tyypillinen Välimeren omistusasuntovaltainen valtio, jossa perheen kuuluu huolehtia jälkikasvun asumisesta. Vastavuoroisesti vanhemmat perheen jäsenet odottavat saavansa vanhuuden ajaksi hoitoa. Sosiaalisella asuntotuotannolla on italiassa kuitenkin myös pitkät perinteet.
Italian työväen asuttaminen
Italian kaikista asunnoista noin 4–5,5 prosenttia, lähteestä riippuen, ovat niin sanottua sosiaalisia vuokra-asuntoja, eli asuntoja, joihin valitaan asukkaat tietyin sosiaalisin kriteerein. Kriteerit liittyvät yleensä pientuloisuuteen. Sosiaalisella vuokra-asuntotuotannolla on Italiassa pitkät perinteet, sillä siihen liittyvä ensimmäinen laki kirjattiin jo vuonna 1903. Silloin mahdollistettiin sellaisten yritysten tai osuuskuntien perustaminen, jotka tarjosivat asuntoja asumistarpeessa oleville henkilöille, tavallisesti työväenluokkaan kuuluville.
Sosiaalinen vuokra-asuntotuotanto saavutti kuitenkin ison mittaluokan vasta toisen maailmansodan jälkeen. Silloin todettiin, että tarvittaisiin 10 miljoona uutta asuntoa kaupunkialueille, sekä sodan jäljiltä kodittomaksi jäänneille että kaupungistumisen seurauksena kaupunkeihin muuttaville. Tärkeintä ei kuitenkaan ollut tuottaa pelkästään uusia asuntoja, vaan painopiste siirtyi työväenluokan asuttamisesta talouden elpymiseen. Ajateltiin, että rakentamalla asuntoja työllisyys paranisi. Kuten myös muualla Euroopassa, valtio tarjosi tukia rakentamiseen.
Rakentamisen seurauksena asumisen taso nousi sekä kaikkein huonoiten toimeentulevien keskuudessa että työväenluokan keskuudessa laajemmin. Sosiaalinen vuokra-asuntotuotanto piti myös yksityiset vuokrat kurissa ja mahdollisti näin kohtuuhintaisen asumisen myös yksityisillä vuokramarkkinoilla.
Joka kymmenes asunto Milanossa on kaupungin vuokra-asunto
Milanossa sosiaalista vuokra-asuntotuotantoa on italialaisittain katsoen paljon, noin 10 prosenttia koko asuntokannasta, kertoo Marco Peverini, joka tutki väitöskirjaansa varten kohtuuhintaista asumista Milanon teknillisessä yliopistossa, Politecnico di Milanossa. Tämä asuntokanta on rakentunut pidemmän ajan.
Milano kuulu Italian pohjoiseen teolliseen kolmioon Genovan ja Torinon ohella. Alueelle muutti miljoonittain uusia asukkaita toisen maailmansodan jälkeen. Milanon vanhimmat sosiaalista vuokra-asuntotuotantoa edustavat rakennukset ovat 1920-luvulta, mutta suurin osa on rakennettu 1940-luvun lopun ja 1970-luvun puolivälin välillä. Erityisesti 1960 ja 70-luvulla rakentaminen noudatti naapurustosuunnittelun periaatteita, ja rakentaminen keskitettiin satelliitteihin kaupungin laitamille. Kaikilta osin tämän aikakauden kantaa ei pidetä onnistuneena.
Nimekkäät arkkitehdit suunnittelivat eristyksiin jääviä asumiskomplekseja
Yksi Milanon leimatuimmista asuinalueista on nimeltään Gratosoglio. Se sijaitsee Milanon eteläosassa ja sen suunnitteli 1960-luvulla sen ajan Milanon kuuluisimpiin arkkitehtitoimistoihin kuuluva vuonna 1932 perustettu BBPR toimisto. Gratosoglion kehityskaari kuvaa monen muunkin milanolaislähiön kohtaloa.
Yksi toimiston perustajista ja alueen pääsuunnittelijoista, Lodovico Barbiano di Belgiojoso, kirjoitti jo 1970-luvulla, ettei pitänyt Gratosoglion suunnittelua täysin onnistuneena. Kritiikki oli samaa, kuin muualla Euroopassa. Rakentamisessa oli hänen mukaansa elementti- ja valmisrakentaminen viety liian pitkälle, eikä lopputulos ollut enää viihtyisä. Sen lisäksi naapurusto oli liian kaukana muusta kaupunkirakenteesta. Barbiano di Belgiojoso ei myöskään pitänyt hyvänä, että vain yhtä sosiaaliluokka keskitettiin tietylle alueelle. Hän piti myös palveluiden tarjontaa puutteellisena. Alueen hyviin puoliin hän kuitenkin luki valoisuuden, johon suunnittelussa kiinnitettiin huomiota, sekä hyvän viherinfrastruktuurin.
Gratosogliota on viime vuosina uudistettu, muun muassa korjaamalla asuinrakennuksia. Mutta sen sijainti on edelleen etäällä, eikä palvelurakenne ole muuttunut asukkaille edullisemmaksi.
Ennen 90-lukua Milanon sosiaalisissa vuokra-asunnoissa asui italialaisia siirtolaisia, mutta sen jälkeen asukaspohja kansainvälistyi. Tänä päivänä asukasprofiilit ovat heterogeenisiä, erityisesti mitä tulee eri etnisiin ryhmiin. Italialaistaustainen väestö on iäkästä. Sama koskee myös Gratosogliota.
Yksityistämistä, rakentamisen lopettaminen
Vuokrat ovat edelleen hyvin edullisia ja määräytyvät tulojen perusteella. Siksi tällainen asuminen on vaihtoehto pientuloisille ja ulkomailta tulleille uusille asukkaille, painottaa Peverini. Mutta asuntoja vaan ei ole tarpeeksi, hän jatkaa. Siksi köyhyys ja alhainen koulutustaso myös keskittyy tietylle alueelle.
Uusien sosiaalisten vuokra-asuntojen rakentaminen lopetettiin 1990-luvulla. Samaan aikaan iso osa olemassa olevista asunnoista yksityistettiin. Noin viidesosa kaikista asunnoista myytiin asukkaille, ja joissain tapauksissa kokonaiset rakennukset myytiin yksityiselle vuokranantajalle. Samalla omistusrakenne muuttui ja tätä kautta yksittäisiin taloihin ja rappuihin saatiin tietynalainen sosiaalinen sekoitus. Sekoittunut omistusrakenne on kuitenkin aiheuttanut ongelmia talojen huollossa ja ylläpidossa, kun kaikilla omistajilla ja asukkailla ei ole samaa käsitystä siitä mitä mikäkin saa maksaa ja mitä remontteja pitäisi tehdä.
Kilpailujen ja remonttien kautta parempaa sosiaalista asumista?
Marco Peverini kertoo, että Milanossa puhutaan paljon sosiaalisesta sekoittamisesta, mutta idea on enemmän retorinen. Uutta rakentamista ei esimerkiksi Gratosoglioon ole tiedossa. Sosiaalista vuokra-asuntotuotantoa ei voida toisaalta jakaa paremmin toimeen tuleville, koska sitä ei riitä edes kaikille pientuloisille. Uudistuotantoa vaikeuttaa se, että tällä hetkellä valtiollisen rahoituksen saaminen sosiaaliseen vuokra-asuntotuotantoon on vaikeaa. Tuet koostuvat lähinnä remonttituista. Jonkin verran uusia asuntoja syntyy kuitenkin remonttien yhteydessä, kun esimerkiksi rakennetaan kattohuoneistoja. Sosiaalinen vuokra-asuminen pysyy kuitenkin marginaalissa.
Peverini kuitenkin iloitsee, että vuonna 2010 valmistuneet uudet sosiaaliset vuokra-asunnot syntyivät arkkitehtuurikilpailun kautta. Tämä parantaa laatua ja mainetta.
Nykypäivänä sosiaalisen vuokra-asuntotarjonnan rinnalle on Milanossa syntynyt huomattava määrä pienempiä toimijoita, jotka tarjoavat kohtuuhintaista asumista myös keskituloisille milanolaisille. Tähän kuuluvat osuuskunnat, vakuutusyhtiöt, uudenlaiset sosiaaliset vuokraisännät ja pankit. Nämä asunnot ovat vaihtoehto niille, jotka eivät pääse osallisiksi perheensä tarjoamasta asumistuesta.
Lähteet
Bricocoli, M. & R. Cucca (2016). Social mix and housing policy: Local
effects of a misleading rhetoric. The case of Milan
Urban Studies 54 (1), 77-91.
Bricocoli, M. & R. Cucca (2016). Social mix and housing policy: Local
effects of a misleading rhetoric. The case of Milan
Urban Studies 54 (1), 77-91.
Petsimeris P. (2018) Social and Ethnic Transformation of Large Social Housing Estates in Milan, Italy: From Modernity to Marginalisation. In: Hess D.; T. Tammaru T.; M. van Ham (toim.): Housing Estates in Europe. The Urban Book Series. Springer, Cham.
Kuvat: Johanna Lilius