Menu
Venetsian biennaalin Suomen paviljongin tämänvuotisessa näyttelyssä käyminen olisi ollut ylitsepääsemätön pettymys, ellei riemu lupaavasta pandemian kahleista vapautumisesta olisi saanut yliotetta. Matkustamaan pääsy onnistui jotenkuten, joskin ihmiskuntaa yhdistävä huoli oli vielä kouriintuntuvasti läsnä juuri Italiassa. Etenkin biennaalin Giardini-alueelle pääsyssä oli oltava tarkka. Jopa sylivauvat lastenvaunuineen tarvitsivat erilliset kaavakkeensa, todistuksensa ja pääsylippunsa päästäkseen ulkoilma-alueelle päiväunille. Odotukset Suomen osuudesta olivat kuitenkin niin suuret, ettei mikään ponnistelu ja panostus tuntunut ylivoimaiselta.
Positiiviset odotukset pyyhkiytyivät nopeasti. Suomen näyttely oli hämmentävä ja lopulta pettymys. Kokemus ei ollut vain oma. Nololta tuntui seurata harvalukuista ihmisvirtaa, joka toki solahti näyttelyyn, mutta joka olankohautuksella jatkoi matkaansa.
Näyttelytila oli paras mahdollinen. Akateemikko Alvar Aallon suunnittelema, vuonna 1956 valmistunut ja sittemmin mm. Panu Kailan johdolla opiskelijoiden taidokkaasti käsittelemä paviljonki on mitä kiinnostavin sisäänheittotuote jo sellaisenaan. Rakennus on nykyään suojeltu ja yksi Giardinin paviljonkipuiston tunnetuimmista arkkitehtuurikohteista. Harmi, ettei tämänvuotinen näyttely tarttunut tarjolla olleeseen lisäarvoon, vaan jättäytyi vain esimerkiksi menetetystä mahdollisuudesta. Paviljongin valmistumisesta on kulunut tänä vuonna 65 vuotta, mutta edes merkkipaalun juhlistamisesta ei näkynyt häivääkään.
Arkkitehtuuribiennaalin kattoteema How we live together johdatti arkkitehdit pohtimaan mahdollisuuksiaan luoda uusia yhteisöjä. Biennaalin tämänvuotisena pääkuraattorina toimi MIT:n professori ja dekaani Hashim Sarkis. Suomen näyttelyn perusajatus oli sympaattinen ja osuva. Esille nostettavaksi oli valikoitunut tarina suomalaisesta puurakentamisesta – taidokkaasta ja toimivasta systematiikasta, joka jo pian syntymisensä jälkeen levittäytyi maailmalaajuiseksi vientituotteeksi. Laura Bergerin, Philip Tidwellin sekä Kristo Vesikansan kuratoima näyttely New Standards valotti osaa teollisesta yhteenliittymästä, Puutalo Oy:stä, joka oli puuteollisuuden ja arkkitehtien yhteinen ponnistus tuottaa laadukkaita koteja vastaamaan jälleenrakennuskauden tarvetta. Panostus aikanaan laatuun tuotti tulosta ja Puutalo Oy olikin nopeasti yksi maailman suurimmista esivalmistettujen puutalojen tuottajista. Näyttelyn painopisteenä oli esitellä Puutalo Oy:n levinneisyyttä eri puolille maailmaa.
Harmillisesti näyttely ei avannut itse rakennustuotetta, vaan oli ajautunut sivupolulle ja kummallisuuksiin. Oivaltava rakennetekniikka ja eleganssi eivät olleet esillä käytännössä yhtään. Esillä ei ollut esimerkiksi Helsingin Jollaksesta arkkitehti Toivo Jäntin suunnittelemasta tyyppitalokavalkadista liki autenttisina pysyttäytyneitä rakennuksia – tai niihin taidokkaasti tehtyjä, huolella harkittuja päivityksiä. Eikä vastikään Aalto yliopistolle tehtyä opinnäytetyötä, joka lapsuksistaan huolimatta olisi tarjonnut oivan tietopaketin. Piirustusvalikoima omituinen ja anti vähäinen. Ei myöskään mainintaa, että itse näyttelypaviljonkikin on aikanaan toteutettu esivalmistetuista puuelementeistä.
Sen sijaan näyttelyn visuaalinen painopiste painottui valokuviin talojen asukkaista eri puolilla maailmaa. ”Mitä älyä on mennä katsomaan valokuvaa eteläamerikkalaisesta ukosta” oli näyttelyyn läpi Euroopan yksityisautoilleen ryhmän toteama näyttelystä, jolle asiaan hiukan perehtyneinä heillä oli suuret odotukset. Valokuvien keskinkertainen taso ei avannut ydinasiaa. Valokuvista puuttui Esko Männikön taituruus viitekehysten syvällisessä tarkkailussa. Valokuvien äärelle ei ollut tarvetta pysähtyä. Näyttelyn painopiste ei tarjonnut tarttumapintaa. Perustiedollista kädenojennusta ei oltu nähty tarpeen tehdä. Ylimielisyys yllätti.
Mitä tarjotaan
Näyttelysuunnittelussa ylipäätään osoittaa tänä päivänä älyllistä laiskuutta asettaa esille ”skriini” ja siihen pyörimään filmi – etenkin korona-aikana, joka muutoinkin on riittävästi liimannut ihmiset kiinni näyttöihin. Toki Venetsiaan valittu filmi oli Suomen näyttelyn parasta antia esitellessään vuosikymmenten takaisen tyyppitalotyömaan etenemisen. Ajankäytön tajuamiselle on aina tilausta – ilman sitä tuntuu vain piittaamattomalta seisottaa näyttelyyn tutustujaa fantastisessa ympäristössä sijaitsevassa erityisessä tilassa katsomassa pitkähköä esitystä näytöltä. No, katsojia ratkaisu ei koukuttanut – ei kai ollut tarkoituskaan nuivasta asetelmasta päätellen.
Samaa velttoutta oli aivan liikaa myös Vallisaaren Helsinki Biennaalissa. Videoesitys on paitsi laiskuutta, myös henkistä rajallisuutta tilanteessa, jossa on käytettävissä poikkeukselliset puitteet. Vuoropuhelu, reagointi ympäristön kanssa on erityinen stimulantti. Näin esimerkiksi Vallisaaren Biennaalin Maaria Wirkkalan työ jätti lähtemättömän muistijäljen: ainutkertaisesta tilasta poimitut elementit saatuaan hienovaraiset korostukset ja valaistuksen tuottivat uusia mielleyhtymiä. Toisissa näyttelypisteissä videot toistensa perään vain uuvuttivat, joten anti oli syytä ohittaa. Samalla tavalla kuin osassa Vallisaaren kavalkadia myös Suomen näyttely Venetsiassa käänsi selkänsä ympäristölleen näyttelypaviljongin rakennetekniikkaa myöten. Tilanteen taju oli kadoksissa.
Venetsian biennaalin Suomen näyttelystä syntyi mielikuva, että näyttelyn kokoajat ovat liian syvällä materiaaliltaan laajassa asiakokonaisuudessa tajutakseen, että esille tuotava asia tarvitsee ymmärrettävän selityksen ennen menemistä kuriositeetteihin. Tarvitaan saatesanat – etenkin näyttelyssä, jossa esiteltävänä on suuri kokonaisuus. ”This is just a scratch”, totesivat kuratoijat esittelypuheenvuorossaan. Ilmaisu on osuva, mutta murheellinen. Miksi esitellä iso tarina vain omituisella individualistisella raapaisulla. Puutalo Oy olisi ansainnut enemmän ja parempaa.
Mitä muuta tarjolla, pari poimintaa
Venetsian arkkitehtuuribiennaali ei viime vuosikymmeninä juurikaan enää ole ollut läpileikkaus arkkitehtonisista saavutuksista rakennetussa ympäristössä ja inspiroivista ajatuksista niiden takana. Pikemminkin fiilis on sama kuin opiskelijanäyttelyissä. Esillä on usein kevyenpuoleisia tutkielmia ja pseudofilosofointia. Kun näyttelykokonaisuus tarjoaa massiivisen määrän tämänkaltaista materiaalia, on itsestäänselvyys, ettei laajaa syventymisen tarvetta synny. Toki joukosta aina erottuu osaavien suunnittelijoiden kädenjälkeä. Onkin hauska todeta, että juuri näiden kohdalle riittää yleisöä.
Tämänvuotinen Venetsian biennaali näyttäytyi varovaisena. Giardinin paviljongeista monet olivat kiinni pääasiassa eriasteisten korjaustöiden takia. Riittävän paljon hyvää silti löytyi – ja juuri avoinna olevien paviljonkien vähäisen määrän takia ne nousivat normaalia näyttävämmin esille. Tämänkin puolesta Suomella olisi ollut oiva tilaisuus iskeä tarjonnallaan.
”Mitä olet valmis jakamaan toisen kanssa”, oli lähtökohtana norjalaisen Helen & Hard -arkkitehtitoimiston suunnittelemassa A model for cohousing -näyttelyssä Pohjoismaiden paviljongissa. Norjalaisen arkkitehti Sverre Fehnin vuonna 1962 suunnittelema paviljonki on aikanaan asettunut paikkaansa kasvillisuuden ehdoilla; kolme puuta jätettiin sijoilleen lävistämään kattorakenteet. Paikalle on syntynyt pergolan kaltainen, valoisuudeltaan erityinen tila. Paviljonkiin oli nyt toteutettu 1:1-mittakaavassa asuinympäristöä, josta oli poimittavissa ajatuksia yhteisöasumisen piirteistä yhtälailla kuin myös tuntemuksia konstailemattomasta puurakentamisesta. Valolla, tiloilla ja matalan jalostusasteen materiaalilla vuoropuhelevassa paviljongissa olisi voinut viettää aikaa loputtomiin. Näyttely inspiroi kävijöitä heidän taustoistaan riippumatta. Toteutus kauttaaltaan oli esimerkki lisäarvosta, jollaista vain taitavalla suunnittelulla voi saada aikaan.
Lundgaard & Tranberg Architects oli suunnitellut Tanskan paviljonkiin Tanskan näyttelyn. Kuraattorina toimi taidehistorioitsija Marianne Krogh. Jo 1930-luvulla valmistunut paviljonki sinällään edustaa hyvin tanskalaista estetiikkaa; materiaaleissa on maanläheisyyttä ja mittakaava on pieni. Käyttöveden kiertokulkua esittelevä näyttely, liki laboratorio arkipäiväisine säiliöineen, putkistoineen ja paikoin brutaaleine vesiväylineen solahti rakennukseen yllättävän luontevalla tavalla. Näyttelyyn tutustuja ohjattiin osaksi sadeveden reittiä. Näyttelyn tarjoama informaatio soluttautui mieleen huolella harkitulla tavalla ja niinpä asia sisäistyi ponnistelematta. Myös Tanska oli panostanut laadukkaaseen näyttelysuunnitteluun. Itsensä se maksoi varmasti moninkertaisesti takaisin.
Lisää tarvitaan
Puutalo Oy on saanut ansaitsemaansa mielenkiintoa. Tuotannon voittokulku oli aikanaan huikea. Hyvä kysymys on, mihin se katosi. Kysymys esitetään toistuvasti ja myös biennaaliyleisön taholta asiaa tiedusteltiin. Vastaus on olemassa, mutta siihen ei ole pakko tyytyä. Mieluumminkin voi todeta, että käytettävissä on oppimateriaalia uudelle tulemiselle. Vastaavalle voittokululle on edelleen hyvät mahdollisuudet, jos näin halutaan.
Osaamista tarvitaan. Yksi askel edetä on julkaista materiaalipaljoudesta erilaisia otantoja. Julkaisuille ja näyttelyille on edelleen tilausta. Vastaanottajat ovat heterogeeninen joukko ja on ihan aiheellista tarjota jokaiselle jotakin. Mikäli Venetsian näyttely ei jo ihan kohta saa jatkoa, se harmillisimmillaan kääntää asiaa itseään vastaan. Tällä kerralla esilletulo oli menetetty mahdollisuus, mutta tilanne on korjattavissa – ja kannattaa korjata – kokoamalla uusin voimin esillepano, jossa painopisteenä ymmärrettävyys, mielenkiinnon herättämien ja visuaalisuus. Osaajia tällaiseen löytyy kyllä.
Näyttelyyn liittyvästä kirjasta on erillinen arvio RY-lehden tässä numerossa. Samalla tavalla kuin näyttelyssä, myös kirjassa on oheisasialle annettu mittava sivumäärä. Jälleen kuvavalinta on omitusta; jos esimerkiksi professori Pekka Heikkinen kertoo työmaastaan, ei kuva tai pari toteutuksesta voi olla liikaa odotettu informaatiolisä. Visuaalisuudeltaan teos on silppuinen ja tunkkainen, mikä on yhdistävä tekijä biennaalin näyttelyn kanssa ja näin tuotokset ovat oiva, luotaantyöntävä pari. Teoksen ansiona on paikoin asiallinen faktatieto.
Näyttelyyn liittyvää kirjaa ei oltu vaivaannuttu tuomaan paikalle! Se olisi ollut jonkinlainen selittävä tekijä näyttelylle. ”Ei voi olla totta”, totesi kirjava joukkomme tilanteesta. Myös tämä sisäänheittotuote oli ohitettu. Nolotti ja hävetti, mutta toisaalta mietitytti: kenelle tämä kaikki oli suunnattu. Puristiselle akateemisuudelle ja inside-tietäjillekö? Jos näin on, Venetsian arkkitehtuuribiennaali ei ole oikea paikka tällaiselle materiaalille.
Suomen näyttely puuttuvine teoksineen aiheutti pettymystä ja lamaannusta siinä määrin, että ensimmäistä kertaa Arsenale-alueelle ei enää ollut voimia mennä. Lähinnä itketti. Suomen näyttelyllä oli siis aikamoinen vaikutus. Ei kai ollut ja ole vastaisuudessakaan tarkoitus, että ihan näin käy.
