Menu
“Suomessa on vain kolme ammattikuntaa, joilla on enää työssään todellista henkilökohtaista julkista valtaa: vanginvartija, katsastusmies ja rakennustarkastaja!” – taipalsaarelaisen Erkki Kallosen muistelmateos nostaa viihdyttävästi esiin poikkeuksellisia kohtaamisia pienen kunnan rakennustarkastajan toimistossa ja työmailla.
“Suomessa on vain kolme ammattikuntaa, joilla on enää työssään todellista henkilökohtaista julkista valtaa: vanginvartija, katsastusmies ja rakennustarkastaja!”. Edellä mainittu, ravisteleva sitaatti ei kuitenkaan ole yhdenkään näiden ammattikuntien edustajien suusta, vaikka se rakennustarkastajien neuvottelupäivien puhujakorokkeelta lausuttiinkin joskus 1980-luvulla. Lause jäi kuitenkin lähtemättömästi tuolloin yleisön joukossa istuneen Taipalsaaren rakennustarkastajan Erkki Kallosen (s. 1950) mieleen, ja se valikoitui johdattamaan lukijan myös hänen joulukuussa 2022 ilmestyneen muistelmateoksensa pariin.
Saanko luvan – Rakennustarkastajan muistelmat on sujuvalukuinen kirja, johon on koottu humoristisessa hengessä tapauskertomuksia Kallosen työskentelykunnista Ruotsinpyhtäältä ja Taipalsaarelta vuosilta 1978–2013. Kirjoittaja katsoo, että “niissä tapauksissa, joissa rakentaja haki rakennuslupaa, esitteli asianmukaiset suunnitelmat ja sitten toteutti ne annetussa määräajassa rakennuslain ja kunnan ohjeistuksen mukaan, ei ole juurikaan kertomista”, ja siksi muistelmiin on nostettu esiin muita, erikoisempia ja siten mieleenpainuneita kohtaamisia. Lukijalle selviää muun muassa, miksi rakentajan ulkovaatetuksella voi olla merkitystä suunnitellun rakennuksen lopulliseen sijaintiin, mitä tarkoittaa sokkelin korkeuden ruotsalainen normi, sekä se, mitä keittiön ikkunasta tulee aina näkyä.
Luokkanousu montusta linnaan
Saanko luvan on myös kuvaus luokkanoususta, jonka joutsenolaisen työläisperheen poika tekee rakennustyömaan montusta toimistoon, jossa on Saimaa-näkymä. Pienten kuntien virkamiehen työurasta, joka huipentuu eläkepäivien kynnyksellä kutsuun itsenäisyyspäivän juhlallisuuksiin Tampere-taloon vuonna 2013.
Merkittävä osa timpurinopista Kalloselle tuli Gislavedista Ruotsista, jonne hänen perheensä muutti 1960-luvulla leveämmän leivän perässä. Noina vuosina hankittu kielitaito nousi myöhemmin arvoon arvaamattomaan myös aivan Suomen itärajan tuntumassa. Varusmiespalvelus sai nuoren kirvesmiehen palaamaan takaisin kotimaahan, vaikka Ruotsin kansalaisuuden hakeminenkaan ei ollut kaukana. Kun suvussa ei korkeakoulutettuja ollut, tarvittiin hieman sattuman kaupalla saatua ulkopuolista avitusta, jotta timpuri saatiin innostumaan rakennusmestarin koulutuksesta, eikä alkutaival Lappeenrannan teknillisessä oppilaitoksessa 1970-luvulla ollut peruskoulupohjalta siksi helpoimmasta päästä. Luokka K-311 jäi kuitenkin historiaan suurimman, opintojen ohessa ja ilman opettajien suostumusta suoritetun urakan myötä rakentamalla Raipon kylään yhden muuntajan suojuksen itäradan sähköistämisen yhteydessä.
Muistelmateoksen kokoamistyö alkoi jo vuonna 2016. “Paras saamani ohje kirjoittamiseen oli, että kirjoita vain samalla tavalla kuin kerrot näitä juttuja, niin hyvä tulee”, Kallonen sanoo.
Rantarakentamisen valvonta vaatii luovuutta
Huomionarvoista on myös olosuhteet, joissa rakennustarkastaja työtään tekee. Taipalsaari markkinoi itseään kuntana, jolla on yli 1000 kilometriä rantaviivaa, ja nykyisin Loviisaan kuuluva Ruotsinpyhtääkin sijaitsee meren äärellä. Veden läheisyys teki molemmista kunnista kiinnostavan vapaa-ajan asukkaiden silmissä ja mökkirakentaminen oli Kallosen virkavuosina erityisen runsasta. Samoin 1980-luvun ripeän talouskasvun vuodet näkyivät runsaana omakotirakentamisena pienemmissäkin kunnissa, erityisesti jos ne sijaitsivat maakuntakeskuksen naapurina, kuten Taipalsaari Lappeenrannan.
Kiihkeä rakentamistahti yhdistettynä pitkiin etäisyyksiin ja rantaolosuhteiden huomioimiseen aiheutti rakennustarkastajalle usein kiirettä, joka taas johti luoviin ratkaisuihin työn organisoinnin suhteen. Tarkastuksen kohteena olevalle tontille voi tarvittaessa mennä myös hiihtämällä, ja toisaalta huhtikuisilla kevätjäillä on turvallisinta istua soutuveneen kyydissä ja antaa asiakkaan poikineen huolehtia sen työntämisestä mökkisaareen lopputarkastusta varten. Samoin Saimaan pinnan noustessa ja laskiessa, voi keskivedenkorkeuden määrittäminenkin vaatia kekseliäisyyttä. Tekevälle toki sattuu, varsinkin kun tehtävää on paljon lyhyessä ajassa. Yksi varoituskin tarkastajalle annetaan. Kaikkein radikaalimpien, mitan päässä tehtyjen virheiden kanssa puolestaan auttoi pari kunnanjohtajan kanssa sovittua kaavamuutosta.
“Taustalla näkyvän kunnantalon hyvä yhteishenki Taipalsaarella uran huippuvuosina oli työn ehdoton suola”, Erkki Kallonen kertoo.
Lisäkoulutus takaa ammattitaidon säilymisen
Erikoisemmatkaan tavat valvoa rakentamista eivät yksin riitä, eikä liikaa sooloilevaa rakennustarkastajaa katsota hyvällä. Kaiken perusta on Kallosen mukaan luottamus, jonka päälle voi lähteä rakentamaan erilaisia yhteistyömahdollisuuksia, jopa toimialarajojen yli. Tämän osoittaa esimerkiksi vuosien ajan hyvin toiminut osittainen palo- ja lopputarkastusten yhdistäminen, kun kyseessä oli kaukana saaressa sijaitseva rakennus.
Luottamuksen perustana on puolestaan oikeudenmukaisuus ja kuntalaisten tasapuolinen kohtelu, joka pohjaa vankkaan asiantuntemukseen. Pienessä kunnassa pitkälti itsenäisesti työtään tekevän rakennustarkastajan on tärkeää pysytellä ajan tasalla ammattinsa vaatimuksista. Siksi muun muassa Rakennustarkastusyhdistyksellä ja sen tarjoamalla lisäkoulutuksella oli merkittävä rooli Kallosen uralla heti alusta alkaen. Hän kuvaa saaneensa yhdistykseltä kirjallisen kutsun liittyä jäseneksi heti Ruotsinpyhtäällä ensimmäisessä virassa aloitettuaan, ja hän osallistui rakennustarkastajien vuosittaisille neuvottelupäiville kaiken kaikkiaan 32 kertaa. Oleellisen tärkeää oli myös kollegoilta RTY:n kautta saadut neuvot ja tuki. “Lisää hyvää koulutusta sain, kun porukka illalla kokoontui hotellin ravintolaan keskustelemaan päivän annista ja kokemuksista kukin omassa kunnassaan. Paikalla oli monen kokoisten kuntien ja kaupunkien tarkastajia, ja sain kuulla joka kerta uusia esimerkkejä siitä, mitä muualla Suomessa oli tehty, miten, ja mitä siitä seurasi. Terästettyä tietoa oli helppo uskoa.”
Taipalsaaren kunnantalon seiniltä löytyy ilmakuvia kunnasta vuosien varrelta. Kehyksissä Kallosen vuonna 2004 kuvauttama Toijansalmen keskeneräinen silta, jonka korkeudessa huomioitiin jo mahdollinen Kutilan tuleva kanava.
Lopputarkastukset puhuttivat ja puhuttavat
Keskustelu lopputarkastusten pitämisestä ja pitämättömyydestä nousee ajoittain esiin mediassa. Kallonen selventää, miten hänen oppi-isänsä, joutsenolainen Kalevi Mantila, piti tärkeänä opettaa nuoremmalleen, millä tavoin on mahdollista pysyä ajan tasalla kulloinkin meneillään olevista rakennushankkeista. Kallonen kysyykin, mikä on rakennusvalvonnan vastuu, mikäli rakentaja ei itse määräajan lähestyessä loppuaan ole pyytänyt lopputarkastusta. Ajat olivat toki toiset, mutta ennen digiaikaa yksi konkreettinen lokerikko, josta löytyvät omista kansioistaan keskeneräiset rakennushankkeet viisi vuotta taaksepäin, varmisti ainakin Taipalsaarella ja Ruotsinpyhtäällä sen, että pitämättömiä lopputarkastuksia ei kertynyt. Kansiot siirtyivät lokerikossa asteittain vasemmalta oikealle sitä mukaa, kun uusia hankkeita aloitettiin ja valmistuneiden rakennusten kansiot poistuivat arkistoon.
Myös luvatonta rakentamista ja purattamista käsitellään, sekä tapauksia, joissa rakennuslupaa ei kaikesta huolimatta voida myöntää. Erään itsepäisen everstin takia tulee rakennustarkastajan opeteltua sekin, miten uhkasakkomenettelyssä tulee toimia.
Yksi tarkastaja, mutta osana yhteisöä
Kiire harvoin tulee ilman stressiä, ja Kallonenkin joutui ajoittain pohtimaan työlle antamaansa panosta. Työn organisointi korostui uudella tavalla lamavuosien aikana, kun kunnat joutuivat tiukalle säästökuurille ja tehtäviä jaettiin uudelleen. Olosuhteet, jotka pitkään olivat pysyneet muuttumattomina, eivät enää olleetkaan itsestäänselvyys.
Vuosituhannen taitteessa oman lisänsä työhön toi lakimuutos, joka salli kiinteistökaupat myös EU-maiden ulkopuolisten maiden kansalaisille. Saksalaisten sijaan Etelä-Karjalan rannoista ja kesämökeistä kiinnostuivat venäläiset. Uudisrakentamisen hiljennyttyä rakennustarkastajaa työllistivät enenevässä määrin kunnan omat rakennusprojektit. Viimeiset vuodet ennen eläköitymistään Kallonen toimi sekä rakennusosaston toimistopäällikkönä että rakennustarkastajana, mikä alkoi ajastaan jo vaikuttaa virkamiehen terveydentilaankin.
“Tarkastajan työ oli itsenäistä – ja siksi toisinaan yksinäistä. Monissa pienemmissä kunnissa on vain yksi rakennustarkastaja, joten vertaistuki on jo lähtökohtaisesti kaukana. Ammatin mukanaan tuoma asema yhteisössä saa monet paikalliset varovaisiksi.” Vaikka tarkastajia oli vain yksi, Kallonen painottaa yhteistyön ja hyvän yhteishengen merkitystä kunnantalolla ja sen ulkopuolella. Tärkeää on luoda pöydän toisella puolella istujalle tunne, että tässä ollaan kaikesta huolimatta samalla puolella. Kun henkilökemiat kohtaavat ja yhteisön tuki on vahva, voidaan järjestää esimerkiksi tyky-päivätanssit valtuustosalissa tai kutsua Suomen huippukoomikoita kunnan rakennusprojektien harjakaisiin useampaankin kertaan.
“Miehän sanoin, että et joudu uimaan”, lupasi rakentaja Kalloselle, hänen pohtiessaan, uskaltaako kevätjäiden aikaan enää lähteä saarimökin lopputarkastusta tekemään.
Vallankäyttäjä asiakaspalveluammatissa
Teos on paitsi aikansa kuva, myös henkilökuva rakennustarkastajasta, joka omintakeisella otteellaan ja persoonallaan jäi pysyvästi monen rakentajan, virkamiehen ja poliitikon mieleen. Kallonen käsittelee riveillä ja niiden välissä paljonkin alussa mainittua rakennustarkastajan vallankäyttöä, ja lukijalle heitetään pureskeltavaksi kysymys, mistä virkamiehen “henkilökohtainen julkinen valta” lopulta kumpuaa.
Muistelmat on kirjoitettu keveällä tyylillä ja huumori on kirjan kantava voima. Hersyvät yksittäistapaukset, joita teoksessa on käsitelty, viihdyttävät sellaisenaan, mutta ottavat samalla kantaa johonkin kokoaan suurempaan teemaan. Teknologia kehittyy ja rakentamisessakin muoti muuttuu, mutta samat kysymykset siitä, mitä voi rakentaa, milloin ja minne, toistuvat rakennustarkastajien toimistoissa.
Kenties rakennustarkastajan muistelmateos onkin ennen kaikkea kertomus vuorovaikutuksesta. Luovimisesta poikkeuksellisessa asiakaspalveluammatissa, johon liittyy aina valta ja sen mukanaan tuoma vastuu, suuret rahat ja kaiken päällä ihmisten toiveet ja unelmat.
Menneeseen ei tunnetusti ole paluuta, mutta Saanko luvan – Rakennustarkastajan muistelmat on yhtä kaikki kiinnostava puheenvuoro rakennusvalvonnan arjesta. Arjesta, jossa ihminen kohtaa edelleen ihmisen.
Eva Kottonen
FM, viestintäyrittäjä.
Piikkari Media.
Kuvat: Eva Kottonen ja Erkki Kallosen kotialbumi.
Erkki Kallonen, Eva Kottonen (toim.): Saanko luvan – Rakennustarkastajan muistelmat.
Grano Oy 2022, 220 sivua.