Menu
Rakennusalan vähähiilisyys on oikea tavoite, mutta yleensä siitä puhutaan nykyisten toimintamallien hienosäädön kautta, eikä sinä systeemisenä muutoksena, jota se edellyttää. Ympäristökriisin vaatiessa neitseellisten materiaalien käytön alasajoa, käsityksemme arkkitehtuurista ja sen prosesseista vaatii täydellistä uudelleentarkastelua.
Ilmastotietoisuuden kasvaessa rakennusalan vähähiilisyys on noussut päällimmäiseksi puheenaiheeksi. Oikeastaan jo runsaan vuosikymmenen vallalla ollut pyrkimys rakennusten energiatehokkuuteen voidaan tulkita vähähiilisyyskeskustelun ensimmäiseksi vaiheeksi. Tämä puhtaasti energiankäyttöön keskittynyt keskustelu ohitti vielä monet rakentamisen hiilipäästölähteistä, kuten käytettäviin materiaaleihin ja niiden kuljettamiseen liittyvät päästöt. Viime vuosina esiin on nostettu myös ilmastokriisin hillinnän aikaperspektiivi ja rakentamisen aikaisen hiilipiikin merkitys, mikä asettaakin hiilipäästöt keskeiseksi ja ehkä akuuteimmaksi tunnistetuksi ongelmaksi.
Kun siis ymmärrys tutkimustiedon merkityksestä rakennusalan toimintaympäristöön on siirtynyt pienen piirin keskustelusta valtavirraksi, hiilipäästökeskustelu on saanut jatkuvasti uusia suuntia. Päästöt ovat kuitenkin vain siivu monimutkaisesta kokonaisuudesta, jossa muun muassa neitseellisten luonnonvarojen hupeneminen, luontokato, rehevöityminen ja kemikaalikuormat sekä yhteiskunnallisesti reilu siirtymä kietoutuvat yhteen. Tämä ympäristökriisi on kumulatiivinen ilmiöiden vyyhti, jossa yhden ilmiön negatiivinen kehitys voimistaa myös muiden heikkenevää tilaa. Rakennusalan vähähiilisyys on siten oikeansuuntainen tavoite, mutta mikäli sitä tarkastellaan muusta ympäristökriisistä erillisenä tai ainoana tavoitteena, päästöistä päädytään puhumaan nykyisten toimintamallien hienosäädön kautta, eikä sinä systeemisenä muutoksena, jota kriisi todellisuudessa edellyttää.
Keskustelu energiatehokkuuden parantamisesta ja vähäpäästöisiin materiaaleihin vaihtamisesta ei siis riitä, sillä kaiken uudismateriaalin käyttö kiihdyttää ekstraktivismia, ja siten kriisien vyyhtiä. Erityisesti viimeaikaisten selvitysten osoittaessa, että alati nuorentuvat metsäkantamme ovat kääntyneet hiilinieluista päästölähteiksi (Yle uutiset, 25.5.2022), emme voi enää ajatella, että siirtyminen materiaalista toiseen merkittävästi vähentäisi tai jopa sitoisi päästöjä hiilivarastoksi. Kuten ehtyvät kaivokset, metsätkään eivät kestä painetta kaikkien teollisuusalojen katseen kääntyessä niitä kohti. Neitseellisten materiaalien vähentäminen on välttämätöntä, mutta mitä materiaalin käytön vähentäminen tarkoittaa arkkitehtuurille ja sen prosesseille?
Viimeistään Suomen metsien muuttuminen hiilinielusta päästölähteeksi on osoittanut, että edes tukeutuminen uusiutuvien, neitseellisten luonnonvarojen käyttöön kestävän rakentamisen perustana ei riitä ympäristökriisin ratkaisuksi.
Yhteiskuntafossiili
Nykyään tiedostamme, että rakennusten arvostus yhteiskunnan silmissä on alimmillaan noin 50 vuoden ikäisenä. Kun otamme huomioon, että Suomen rakennuskannasta yli 90 prosenttia on valmistunut vuoden 1940 jälkeen, ja merkittävä osa tästä sotien jälkeisessä rakennusbuumissa, huomataan, että valtaosa koko maamme rakennuskannasta on parhaillaan arvostuskuopassa. Suurin osa rakennusvarannostamme on siis vaarassa jäädä vaille arvostusta juuri silloin, kun ilmastosiirtymä eniten tarvitsisi niiden tunnustamista, puhumattakaan siitä, mitä tällainen rakennustenvaihto tarkoittaa kaupunkien kerroksellisuudelle tai sen asukkaille.
Tämä piirre on Suomelle erityinen, sillä esimerkiksi useimmissa eurooppalaisissa kaupungeissa rakennuskannan leijonanosa on merkittävästi vanhempaa (ja toisaalta useissa Aasian suurkaupungeissa vielä merkittävästi uudempaa). Juuri suomalaisessa kontekstissa tämän aikakauden rakennuksiin sitoutuukin sisäänrakennetusti kiehtova piirre: mikäli (ja kun) uudisrakentaminen lähitulevaisuudessa vähenee radikaalisti, modernismin mukainen kerrostuma tulee ikuisesti olemaan maatamme leimaava piirre pelkän mittavan massansa ansiosta. Ei siis ole samantekevää, miten suhtaudumme tähän viimeiseen suureen rakennuskauteemme, yhteiskuntafossiiliin fossiilienergiakauden ajalta.
Ympäristökriisin vaatiessa neitseellisten materiaalien käytön alasajoa, suurimman muutoksen onkin tapahduttava suhteessamme jo ihmisen käyttöön valjastettuun materiaaliin. Materiaalien ja rakennusten tuottamiseen käytetty, eli niihin “sitoutunut” energia on asetettava keskeiseen rooliin arvonmuodostuksessa. Rakennuksista tulee itseisarvoisia jo pelkän olemassaolonsa kautta.
Suojelua vai säilyttämistä
Uudisrakentamisen vähentymistä ei pidä kuitenkaan ottaa koko yhteiskunnan automaattisena museoimisena. Kaupunkien ja rakennusten on edelleen palveltava käyttäjiään ja siten niiden on elettävä ajassa. Suhteen säilyvään rakennuskantaan on muututtava, tai oikeammin moninaistuttava.
Kun rakennuksia aletaan tietoisesti ja aktiivisesti säilyttämään myös ekologisen kestävyyden nimissä, suojelu-käsitteen rinnalle tarvitaan monimuotoisempia suhtautumistapoja säilyvään rakennuskantaan.
Nykyiset mekanismimme arvottavat rakennusten säilyttämistä niiden arkkitehtonisten tai kulttuuristen arvojen perusteella. Vain erityiset esteettiset tai historialliset arvot toimivat riittävän painavana argumenttina rakennuksen muutoksiin tai säilyttämiseen, eli omistajan vapauksiin, puututtaessa. Nykyiselläänkin yhteiskunnissamme säilyy runsaasti rakennuksia suojelustatuksen ulkopuolella, mutta tällaisesta säilymisestä puuttuu aktiivinen, päätetty asenne. Ilman statusta säilymiseen ei suhtauduta rakennuksen “pysyvänä”, lopullisena asiantilana tai edes tavoitteena: rakennus säilyy toistaiseksi, eli kunnes se puretaan. Tätä asennetta kuvaa elävästi rakennuksen “elinkaaren” konsepti, eli ajatus siitä, että esimerkiksi kivelle voisi ja olisi syytä asettaa parasta ennen -päivä. Tulevaisuudessa kaikki säilyvät rakennukset eivät siis voi olla samalla tavalla suojeltuja. Tarvitaan erilaisia, aktiivisia tasoja suhtautumisessa alkuperäisen suunnitelman integriteettiin, sekä kuluneisuuden ja kerroksellisuuden sietoon.
Samalla tarvitaan myös uutta termistöä. Miten ohjataan ja erotellaan rakennuksia, joiden arvostus perustuu eri kriteereille, tai joiden käyttö- tai historiallisia arvoja priorisoidaan eri tavoin? Jos suojelustatus säilyttää kulttuurihistoriallisia kerroksia ja arvoja, miten kutsutaan ekologista arvoa vaalivaa, aktiivista säilyttämistä?
Kiertotalousmalli
Olevan rakennuskannan vaaliminen on ensituntumalta kaukana radikaalista murroksesta. Tarkemmin tarkasteltuna se on kuitenkin uuden, yhteiskuntaa perustavanlaatuisesti muuttavan talousmallin peruspilari. Malli on tietysti kiertotalous.
Usein puhe kiertotaloudesta tarttuu ajatukseen aktiivisesta ‘kierrosta’, kuten osien tai muun materiaalin uusiokäyttöön ja kierrättämiseen. Nämä kiertotalouden alatasot ovat meille helpoimmin lähestyttäviä siksi, että ne toisintavat uudisrakentamisen mentaliteettia. Vaikka niihin liittyy isoja teknisiä vaatimuksia, kuten rakennusosien uusiokäytön varmennukset ja turvallisuus- tai takuumerkinnät, suuri yhteiskunnallinen murros jää toteutumatta. Rakennusalan ja arkkitehtuurin päätavoitteena pysyy edelleen uusi, neitseellinen teos.
Kiertotalous tuleekin ymmärtää moniportaisena mallina, jonka ylin ja jaloin tavoite on tehdä mahdollisimman vähän:
Kiertotalouden ylin tavoite on huoltaa olemassa olevaa siten, ettei mittaville korjauksille, saati rakennusten purkamiselle, synny tarvetta.
Kun ikonisen form follows function -sanonnan mukaisesti olemme tottuneet ajattelemaan, että rakennus suunnitellaan palvelemaan kitkatta käyttöään, on suunnittelun parhaaksi tulokseksi vaikea hyväksyä tekemättä jättämistä. Liian erikoistuneiden suunnitteluratkaisujen on kuitenkin nykymalleissakin todettu johtavan muuntojoustamattomuuteen ja siitä johtuen lyhyeen käyttöikään. Pysyttely kiertotalouden ylätasoilla vaatii siis ennen kaikkea suunnittelun perustotuuksien nostamista uudelleen esiin. Laadukasta suunnittelua tarvitaan entistä kipeämmin, jotta muunneltavat ja mitoitukseltaan monenlaisille toiminnoille soveltuvat rakennusrungot ja monikäyttöiset tilat mahdollistavat rakennusten pysymisen käytössä nyt ja tulevaisuudessa. Suunnittelutoimistojen huoneentauluihin tulisikin jatkossa kirjailla function follows form, kun yhteiskunnan ja käyttötarpeiden muuttuessa suunnittelu pyrkii löytämään parhaan mahdollisen ratkaisun olemassa oleviin tiloihin. Tämä uusi kysymyksenasettelu vaatii jopa enemmän näkemystä ja luovempaa ongelmanratkaisua kuin uudisrakennuksen suunnittelu.
Kun käytettävä materiaali on suurimmaksi osaksi kierrätettyä, materiaalin määrittelyä ohjaa entistä enemmän se, mitä on tarjolla. Se, kuinka tämä vaikuttaa esteettisiin tekijöihin saa rinnalleen kysymyksen siitä, miten prosessien on mukauduttava: millaista suunnittelutarkkuutta voimme vaatia eri vaiheissa, kun materiaalia ja sen tarkkaa sävyä ei saadakaan katalogista? Joudumme myös kartoittamaan hienovaraisiakin toimintaamme ja termistöömme soluttautuneita vinoumia, kuten nykyistä ymmärrystä korjaamisesta: esimerkiksi ikkunaremontti näyttäytyy korjaustoimenpiteenä, vaikka lähes aina kyse on ikkunoiden vaihtamisesta. Usein vaihdossa myös saadaan korjattavan tilalle korjauskelvoton tuote, joka ei sovellu jatkossakaan kuin kiertotalouden alimmalle tasolle. Koska nykyprosessit tällä tavoin voimistavat ja ylläpitävät kestämättömiksi todettuja käytänteitä, on koko suunnittelun prosessi ja eri vaiheiden vaatimukset mietittävä uudelleen.
Ajatus uudesta talousmallista tuntuu radikaalilta, mutta tosiasiassa epärealistista on uskoa lineaarisen talousmallin mahdollisuuteen jatkua rajallisella maapallolla rajattomiin.
Sirpistä kehäksi
Kiertotaloutta on siis totuttu ajattelemaan materiaalihankinnan teknisenä sovellutuksena, mutta oikeastaan se on vaadittu yhteiskuntamurros, jos se vain ymmärretään riittävän radikaalisti. Talousjärjestelmän muutos koskettaa kaikkia yhteiskunnan osa-alueita, ja siten vaatii rakenteiden ja ajattelun täydellistä uudistamista. Ja koska rakentaminen on suunnittelualana tulevaisuusorientoitunutta, meidän ajattelumme täytyy uudistua ennakoivasti hahmottamaan sitä aikaa, johon suunnitelmamme toteutuvat.
On erikoista, että miellämme ajatuksen tällaisesta rajallisen maapallon rajat tunnistavasta, kaikkien luonnonprosessienkin perustana toimivasta “uudesta” talousmallista radikaalina ja epärealistisena. Todellisuudessa epärealistista on uskomme nykyisen pseudo-lineaarisen talousmallimme kykyyn jatkua rajattomasti: nostamme kiihtyvällä tahdilla ehtyviä, neitseellisiä materiaaleja maan alta ja luomme samalla jäteongelman, jonka ratkaisuksi pyrimme samalla tahdilla hautaamaan kaatopaikoille ja tienpohjiin näitä vaivalla kaivettuja materiaaleja. Rajallisella maapallolla materiaali ja energia ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan rajallisia, ne kykenevät ainoastaan muuttamaan muotoaan. Toimintamme määrittelee millaisella tahdilla ja mihin suuntaan muodonmuutos tapahtuu.
Iines Karkulahti
Arkkitehti SAFA.
Vapaa Collective.
Iines Karkulahden kuva: Helmi Korhonen
Vapaa on kolmen arkkitehdin muodostama luova kollektiivi, joka toimii ympäristökriisien ja rakentamisen rajapinnalla. Karkulahti on arkkitehti, joka työskentelee Taiteen edistämiskeskuksen taiteilija-apurahalla vuonna 2023.
Artikkelin kuvituksessa on käytetty kertaalleen paperin- ja kartonginkeräykseen tuomittuja kuvitusosia.