Rakennuksen purkamisvelvoite.

Velvoitteen kohdistaminen.
Oikeudellinen ja tosiasiallinen mahdollisuus.
Elinikäinen käyttö- ja hallintaoikeus.
KHO 20.9.2021 taltio H3210/2021.
Vuosikirja KHO 2021:133

Raaseporin ympäristö- ja rakennuslautakunta tuomitsi (12.12.2018) A:n maksettavaksi 3 000 euron suuruisen uhkasakon, koska lautakunnan lainvoimaisella päätöksellä (12.4.2017) asetettuja velvoitteita ei ollut noudatettu kaikilta osin.

Helsingin hallinto-oikeus hylkäsi (20.12.2019) A:n valituksen.

Korkein hallinto-oikeus myönsi valitusluvan ja hylkäsi valituksen. Hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta ei muutettu.

Arviointia
Asiassa tuli ottaa kantaa, mikä merkitys oli A:n lahjan antamisen yhteydessä A:lle itsellensä pidättämällä elinikäisellä käyttö- ja hallintaoikeudella. A oli ollut kiinteistön omistaja jo ennen 1.7.1991 toteutettua kiinteistön lahjoitusta, jolloin A yhdessä B:n ja C:n kanssa lahjoitti kiinteistön D:lle. Kiinteistö pakkohuutokaupattiin E:lle toukokuussa 2015. Myynti-ilmoituksen mukaan kiinteistöllä sijaitsevat rakennukset olivat purkukuntoisia/huonokuntoisia. Kiinteistö oli myyty
säilyttäen hallinta- ja käyttöoikeus C:lla ja A:lla. C oli luopunut käyttö- ja hallintaoikeudestaan pakkohuutokaupan jälkeen.

Valituksessaan A toi esiin, ettei hän ole aiheuttanut rakennusten huonoa kuntoa E:n omistusaikana. Purkuvelvoite tulisi asettaa omistajalle.

Ympäristö- ja rakennuslautakunta lausui, ettei kiinteistön omistaja voi saada purkamislupaa rakennuksille, koska hän ei hallitse rakennuspaikkaa. Näin ollen häntä ei voi myöskään velvoittaa rakennusten purkamiseen. Kiinteistön omistaja ei ole niskoitellut (MRL 182 §), vaan hän on nimenomaisesti ilmoittanut rakennusvalvontaan rakennusten huonosta kunnosta ja vaarallisuudesta, koska ei ole itse voinut ryhtyä toimenpiteisiin.

Rakennustarkastaja kehotti syyskuussa 2016 A:ta kiinteistön käyttö- ja hallintaoikeuden haltijana kunnostamaan tai purkamaan rakennukset. Ympäristö- ja rakennuslautakunta velvoitti huhtikuussa 2017 A:n purkamaan huonokuntoiset asuin- ja talousrakennukset elokuun 2017 loppuun mennessä, koska niistä oli ilmeistä vaaraa turvallisuudelle, sekä peittämään kaivon siten, ettei siihen putoamisen vaaraa ole. Päävelvoitteen tehosteeksi asetettiin 5 000 euron suuruinen uhkasakko. Lautakunta pidensi syyskuussa 2017 päävelvoitteelle asetettua määräaikaa lokakuun
2017 loppuun.

Vuonna 2018 viranomaiset kävivät paikalla kaksi eri kertaa. Asuintalon osalta oli suoritettu vähäisiä purkutöitä, mutta muutoin velvoitepäätöstä ei ollut noudatettu. Jälkimmäisellä käynnillä todettiin, että asuinrakennuksen päälle oli kaatunut suuri puu, joka oli romahduttanut rakennuksen.

Korkein hallinto-oikeus totesi, ettei A ole kiistänyt rakennusten kunnosta tai kaivon avonaisuudesta esitettyä selvitystä. Kun otettiin huomioon, että rakennusten katot ovat romahtaneet ja asuinrakennuksen seinät ovat vinossa ja lattia lahonnut, osittain sortuneista rakennuksista ja avoimesta kaivosta aiheutuu MRL 166.3 §:ssä tarkoitettua vaaraa turvallisuudelle. Rakennukset on siten voitu määrätä purettavaksi ja kaivo peitettäväksi.

Uhkasakkolain (1113/1990) 7.1 §:n mukaan uhkasakko voidaan kohdistaa vain sellaiseen asianosaiseen, jolla on oikeudellinen ja tosiasiallinen mahdollisuus noudattaa päävelvoitetta. Korkein hallinto-oikeus viittaa hallituksen esitykseen (HE 63/1990 vp), jonka mukaan uhkasakkoa ei voitaisi kohdistaa kiinteistönomistajaan, joka on rikkonut rakennusluvan ehtoja, jos hän on jo myynyt kiinteistön ja luovuttanut sen hallinnan toiselle. Maanomistajaa ei voitaisi myöskään velvoittaa purkamaan vuokralaisen omistamaa luvatonta rakennusta vuokralaisen vuokrasopimuksen nojalla hallitsemalta maalta, koska maanomistajalla ei olisi omankäden oikeuteen syyllistymättä välitöntä oikeudellista mahdollisuutta täyttää päävelvoitetta. Rakennuksen purkuvelvoite ja uhkasakko olisi tällöin kohdistettava luvattomasti rakentaneeseen vuokralaiseen.

A:n käyttö- ja hallintaoikeus kiinteistöön perustuu lahjakirjaan. Asiassa ei ollut esitetty selvitystä siitä, että lahjakirjassa pidätettyä käyttö- ja hallintaoikeutta kiinteistöön olisi sopimuksessa rajoitettu tai että A:lla lahjan antajana olisi ollut tarkoitus sitä sisällöltään tai laajuudeltaan rajoittaa. A oli myös tosiasiassa ryhtynyt purkamaan rakennuksia. KHO toteaa, että A on hallinnut kiinteistöä ja sillä sijaitsevia rakennuksia sekä käyttänyt niitä koskevaa määräysvaltaa. Kun lisäksi otettiin huomioon, että valvontatoimenpiteisiin johtanut ilmoitus rakennusten huonosta kunnosta on tullut kiinteistön omistajalta, asiassa oli selvitetty, ettei kiinteistön omistaja ollut vastustanut rakennusten purkamista.

Hallinto-oikeuden tavoin KHO päätyi lopputulokseen, jonka mukaan A:lla kiinteistön käyttö- ja hallintaoikeuden haltijana oli ollut oikeudellinen ja tosiasiallinen mahdollisuus asetettujen velvoitteiden noudattamiseen. Lautakunta oli voinut asettaa velvoitteen A:n noudatettavaksi. A:n maksettavaksi oli voitu tuomita velvoitteiden laiminlyöntien varalta asetettu uhkasakko. Uhkasakon määrää ei velvoitteiden laatu ja laajuus huomioon ottaen voitu pitää kohtuuttomana.
Uhkasakkolain 10 §:ssä edellytyksenä uhkasakon tuomitsemiselle maksettavaksi on, että uhkasakon asettamista koskeva päätös on lainvoimainen, jollei päätöstä ole säädetty tai määrätty noudatettavaksi muutoksenhausta huolimatta. Uhkasakko voidaan tuomita maksettavaksi, jos päävelvoitetta ei ole noudatettu eikä noudattamatta jättämiseen ole pätevää syytä. Uhkasakkolain 11 § säätää uhkasakon tuomitsemisesta asetettua pienempänä ja 12 § uuden uhkasakon asettamisesta. Ympäristö- ja rakennuslautakunnan velvoitepäätös (12.4.2017) oli lainvoimainen. Tapauksessa KHO 5.11.2019 taltio 5190 ei ollut perustetta tuomita päävelvoitteen tehosteeksi asetettuja uhkasakon kiinteitä peruseriä kokonaan maksettaviksi, kun päävelvoitetta oli määräaikaan mennessä olennaisilta osin noudatettu (RY Rakennettu Ympäristö 1/2020 s. 67-68).

Varatuomari,
valtiotieteiden maisteri
Lauri Jääskeläinen