Arkkitehti Esa Laaksonen jatkaa vuonna 2020 aloittamaansa Lauttasaaren arkkitehtuuria ja arkkitehtejä käsittelevää historiaa. Uusi teos Arkkitehtien Lauttasaari kokoaa yhteen sotien jälkeen osaksi Helsinkiä liitetyn saaren ja sinne silloin muuttaneiden nuorten arkkitehtien elämänvaiheita ja suunnittelemia rakennuksia.
Esa Laaksonen. Arkkitehtien Lauttasaari. Sonckista Sireniin. Aho & Aho 2022. 256 sivua. ISBN 978-952-69335-3-5.
Esa Laaksosen edellinen teos keskittyi lauttasaarelaisarkkitehti Else Aropaltioon.[1] Uusi kirja luo katsauksen Lauttasaareen kytkeytyviin arkkitehteihin, joista monet yhdistivät Aropaltion tavoin suunnittelupraktiikkansa oman kodin yhteyteen. Mukana teoksessa on yli 50 arkkitehtinimeä. Osa oli arkkitehtipariskuntia, kuten Keijo ja Marja Petäjä, Aarne ja Sirkka Piirainen, Eija ja Olli Saijonmaa, Heikki ja Kaija Siren, Saara ja Usko Tilanterä sekä Irmeli ja Markus Visanti. Osa oli keskenään läheistä sukua tai muutoin ammatillisesti yhteen lyöttäytyneitä, kuten Dag ja Kaj Englund, Ole ja Bertel Gripenberg, Esko Hyvärinen ja Esko Suhonen, Risto Kauria ja Risto Turtola sekä Niilo Kokko, Kauko Kokko ja Arvo Aalto. Aivan kaikki kirjassa esitellyt arkkitehdit eivät koskaan asuneet Lauttasaaressa, jonne he kuitenkin suunnittelivat kaupunginosaa muokanneita kohteita. Tähän joukkoon mahtuvat muun muassa Aarne Ervi, Arne Nevanlinna, W. G. Palmqvist, Viljo Revell, ja Lars Sonck.
Kirja sisältää kuusi haastattelua. Niille yhteistä on se, että haastatellut kertovat vanhempiensa Lauttasaareen suunnittelemista rakennuksista, joihin nämä myös itse muuttivat asumaan ja harjoittamaan arkkitehdin työtänsä. Ainoan poikkeuksen tekee Kimmo Sarje. Stockmannin Helsingin tavaratalon suunnittelijasta Sigurd Frosteruksesta väitöskirjan (v. 2000) kirjoittanut Sarje muutti viisivuotiaana perheensä kanssa enonsa Heimo Riihimäen suunnittelemaan omakotitaloon, jossa Sarje edelleen asuu. Nuorena menehtynyt Riihimäki oli Viljo Revellin ja Niilo Kokon kanssa kolmikkoa, joka vuonna 1935 sai suunnittelutehtäväkseen Helsingin Lasipalatsina tunnetun, väliaikaiseksi tarkoitetun basaarirakennuksen. Siirryttyään Turun rakennustarkastajaksi (1949) ei Riihimäki enää suunnitellut oikeastaan muuta kuin sisarellensa omakotitalon Lauttasaaren Tiirasaarentielle.
Heimo Riihimäki edustaa teoksen arkkitehtikavalkadissa vähemmälle huomiolle tähänastisessa historiankirjoituksessa jääneitä. Nämä harvinaisemmat nimet ovat eräs osa Laaksosen teoksen ansioita. Mainittakoon vaikkapa Lauttasaaren lisäksi lukuisiin muihinkin Helsingin kaupunginosiin funktionalistisia asuinrakennuksia suunnitellut Rudolf Lanste (ent. Landstedt), pientaloja ja pienkerrostaloja Lauttasaareen sekä koulurakennuksia Vantaalle suunnitellut Viljo Myyrinmaa (alun perin Myhrberg) sekä miltei 15 vuotta huoneenrakennusopin professorina toiminut Antero Pernaja. Saara ja Usko Tilanterä on myös tässä yhteydessä maininnanarvoinen pariskunta. Heidän 1950-luvun luksusrakentamista edustava rivitalokokonaisuus Tiirasaarentiellä tuo mieleen Hilding Ekelundin Maunulan rivitalot. Tilanterien kohteet on lupapiirustuksissa merkitty aina Saaran nimiin, koska Usko ei koskaan valmistunut Teknillisestä korkeakoulusta. Vielä voi tuoda esiin myös Helsingin rakennuslautakunnan varajäsenenä vaikuttaneen Kaj-Erik Saleniuksen. Salenius kyllä tunnetaan, mutta lähinnä ”DDR-arkkitehtuuria” edustavista Opetushallituksen talosta Helsingin Hakaniemessä sekä muutama vuosi sitten puretusta valtavankokoisesta valtion virastotalosta Väinö Tannerin kentän laidalla. Monelle yllätyksenä Salenius on suunnitellut Lauttasaareen aikaa kestänyttä ”anonyymiä” asuinarkkitehtuuria sekä myös Linnanmäen Peacock-teatterin.
Vähintään yhtä suuren roolin kuin arkkitehtuuri saa teoksessa Lauttasaaren arkkitehtikeskittymä ja siihen liittyvä kulttuurihistoria. Laaksosen kokoamat haastattelut antavat elävää kuvaa ja luovat puitteet sille 50- ja osin 60-luvun optimistiselle hengelle, joka väestöltään vauhdilla kasvavaa kaupunginosaa leimasi. Tuskin missään muualla oli samoilla kansa- ja oppikoulun luokilla yhtä aikaa niin lukuisasti arkkitehtiperheiden jälkikasvua kuin Lauttasaaressa. Arkkitehtiperheet harrastivat myös sosiaalista kanssakäymistä, kuten arkkitehti-isän Matti Hakurin toiveiden vastaisesti taiteilijan uran itsellensä valinnut Markku-poika kertoo. Markku Hakuri tosin pyrki kaksikin kertaa arkkitehtiosastolle, mutta ”jäi piirtämisestä kiinni”. Kuvataideakatemiaan ja myös Taideteolliseen korkeakouluun ovet avautuivat, kun hän sai pääsykokeissa piirustuksista kympit.
Joidenkin arkkitehtiperheiden kohdalla ammatti on periytynyt jo kolmanteen polveen. Esimerkkinä on Eduskuntatalon suunnitellut professori J. S. Sirén, Heikki ja Kaija Siren ja heidän poikansa Jukka Siren, joka edelleen jatkaa vanhempiensa Heikin ja Kaijan Lauttasaareen perustamaa arkkitehtitoimistoa Tiirasaarentiellä. Jukka Sirenin haastatteluun sisältyy myös tarina siitä, miten maailmankuulu Swan-purjevene sai alkunsa. Heikki innostui teettämään itsellensä kunnon purjeveneen Sirenien yhdistetyn koti- ja toimistorakennuksen pihalle pystytetyssä vajassa. Purjeveneprojektiin kytkettiin mukaan tunnettu Sparkman & Stephens -veneensuunnittelutoimisto New Yorkista. Heikki saattoi yhteen sittemmin Swan-veneitä valmistamaan ryhtyneen Pekka Koskenkylän ja amerikkalaisen venesuunnittelijan Rod Stephensin.
Purjehdusharrastus oli eräs joitakin arkkitehtiperheitä yhdistänyt tekijä, muun ohella. Keijo ja Marja Petäjän arkkitehtipoika Juha kertoo, kuinka hänen isänsä Keijo Petäjä herkästi innostuvana ja impulsiivisena kiinnostui purjehduksesta, mutta sitä aikansa intohimoisesti harrastettuansa siirtyi souteluun ja pyöräilyyn. Keijo Petäjä tunnetaan Lauttasaaren kirkon suunnittelustaan. Vuonna 1958 valmistunut ja hiljattain peruskorjattu kirkko saa Laaksoselta arvion kenties hienoimpana kirkkorakennuksena, mitä Suomeen on 1950-luvulla rakennettu. Juha Petäjä vetää edelleen isänsä ja äitinsä perustamaa arkkitehtitoimistoa Keijo Petäjän suunnittelemassa rivitalossa Luoteisväylällä. Juhan arkkitehtitytär Tuuli Petäjä-Sirén ilmoitti joulun alla lopettavansa olympiahopealla palkitun purjehtijanuransa. Juhan arkkitehtisisar Käpy Paavilainen, arkkitehtiprofessori Simo Paavilaisen puoliso, on osa suvun arkkitehtijatkumoa.
Teoksessa esitellään arkkitehdit aakkosjärjestyksessä. Viimeisenä on myös kolmatta arkkitehtipolvea edustava Matti Visanti. Visanti tunnetaan pitkän ja ansiokkaan uran Helsingin kaavoituksessa tehneenä. Matti Visanti palkittiin SAFA:n Otto-Iivari Meurman -palkinnolla vuonna 2017, yhdessä kolmen muun Helsingin kaavoitusarkkitehdin kanssa.[2] Matti Visanti asuu arkkitehtivanhempiensa Irmeli ja Markus Visannin suunnittelemassa Koivusaarentien rivitaloasunnossa, joka toimi kodin lisäksi arkkitehtitoimistona. Markuksen isä, myös nimeltänsä Matti[3], oli koulutukseltaan arkkitehti, mutta ryhtyi 1930-luvulla taiteilijaksi ja muutti asumaan taiteilijatalo Lallukkaan. Matti Visanti kertoo, kuinka hänen vanhempansa olivat läheisiä muun muassa Sirenien ja Matin isän tavoin Vaasasta kotoisin olleen Keijo Petäjän sekä myös Saijonmaan ja Myyrinmaan kanssa. Myyrinmaan Kari-poika päihitti Matin purjehduksessa. Matti Visanti luonnehtii asuntoansa monella tapaa museoksi, koska asunto ei ole koskaan tyhjentynyt ja väki ei ole tavallaan vaihtunut. Matti arvelee, että materiaalia pitäisi lahjoittaa museoille.
Esa Laaksosen uusi teos on ennen kaikkea kulttuurihistoriaa, ryyditettynä Lauttasaaren 1950- ja 1960-lukujen arkkitehtuuria läpikäyden. Mikään täysin kattava kyseistenkään vuosilukujen Lauttasaaren arkkitehtuuriselvitys ei teos ole. Painopiste on asuntoarkkitehtuurissa. Lauttasaaren aikoinaan runsaahko toimisto- ja teollisuusrakennuskanta saa osakseen vain hajanaisia huomioita. Lähinnä silloinkin on kysymys purkutuomion saaneista rakennuksista, jotka ovat saaneet väistyä asuinrakennusten tieltä. Laaksosen itsensä hyvin hienovaraisen ja rivien välistä luettavissa olevan nykyrakentamisen kritiikin ohella Lauttasaaren teollisen rakennuskannan katoamista harmittelee lähinnä vain Kimmo Sarje. Länsimetron avautuminen vuonna 2017 Lauttasaaren ja Koivusaaren asemineen on luonnollisesti lisännyt vuoteen 1935 saakka pelkän lauttayhteyden varassa sijainneen saaren kiinnostavuutta asuntorakentamisen kohteena. Koivusaareen tulossa oleva 5 000 asukkaan ja 4 000 työpaikan uusi kaupunginosa Lauttasaaren ja Espoon Keilaniemen puoleenväliin on seuraava suuri, onnellisten saarena tunnettua Lauttasaarta kohtaava myllerrys.
Lauri Jääskeläinen
Varatuomari, valtiotieteiden maisteri.
[1] Esa Laaksonen: Else Aropaltio, arjen arkkitehti. 2020. Teoksen arviointi löytyy RY-lehden nrosta 4/20.
[2] Palkinnon saivat Matti Visanti, Riitta Jalkanen, Pekka Pakkala ja Mikael Sundman.
[3] Vuoteen 1936 sukunimi oli Björklund.