Rakennussuojelu

Artikkeli Mikko Härö

Rakennussuojelu on kiinnostavassa tilanteessa. Nykyaikaisessa suojelussa on aina ollut kyse kestävyydestä, mutta rakennussuojelulla ei ehkä ole osoittaa tutkimukseen perustuvia argumentteja tälle. Suojelun suurin haaste on sotien jälkeisen rakennuskantamme pysyttäminen käytössä ja sen osaava, samalla sopivan hellä korjaaminen.

Kosken 1909 valmistuneen voimalan ohi on rakennettu erittäin hienosti maisemoituva kalatie.

Rakennusperintöä on se (rakennettu) ympäristömme, jota pidämme merkityksellisenä ja jonka haluamme nähdä ja kokea myös tulevaisuudessa. Rakennussuojelu on rakenteita, keinoja ja tapoja, joilla noista merkityksistä keskustellaan ja joilla ne turvataan. Sen skaala ulottuu politiikasta, yhä enemmän myös EU- politiikasta, ja lainsäännöstä yksittäisten rakennusten omistajien valintoihin, tekemisiin ja asumisvalintoihin asti. Rakennussuojelu on ympäristömme vaalimista.

Rakennussuojelumme lähihistoriaa

Nykyaikainen rakennussuojelu Suomessa muotoutui viime vuosituhannen loppukymmeninä. Sen lähtökohtia olivat tarve reagoida ympäristömme erittäin rajuihin muutoksiin sekä alan eurooppalainen kehitys, jota ryhdyttiin seuraamaan aikaisempaa aktiivisemmin.

Elinympäristön muutos kaupungeissa ja maaseudulla olikin todellista shokkihoitoa. Hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen liittyi rakentamisen tekniikan ja talouden murros. Kaupunkien ja taajamien kasvaessa maaseutu alkoi tyhjentyä. Perinteisen, pääosin puisen rakennuskannan väistymistä kerros- ja liiketalojen tieltä pidettiin itsestään selvänä. Kaupunkien ja taajamien kaavoituksessa ei oleville rakennuksille annettu arvoa.

Rakennussuojelun kohteet voivat olla monellakin tavoin kiistanalaisia, vaikeaakin perintöä. Vesivoimalamme ovat sitä. Ne ovat rakenteina ja arkkitehtuurina vaikuttavia, tuottaen uusiutuvaa energiaa. Ne törmäävät säännöllisesti tarpeisiin kohentaa virtavesiemme tilaa ja turvata niiden kalakanta. Lähes aina on mahdollistaa yhdistää intressit, toimivista kalateistä ja -portaista on jo lukuisia esimerkkejä. Ahvenkosken voimalaitos.

Rakennussuojelun keskeiset tavoitteet kirjattiin Rakennussuojelukomitean mietintöön 1974. Mietintö on yhä avartavaa ja kiinnostavaa luettavaa. Sen kantavana ajatuksena oli suojelun liittyminen ja liittäminen yhteiskunnan muihin osa-alueisiin, erityisesti yhteiskunta-, sosiaali-, ympäristö- ja kulttuuripolitiikkaan.  Komitea määritteli rakennussuojelun kohteet ja toiminta-alueen, sen aseman yhteiskunnassa.

Komitea rinnasti rakennetun ympäristön kansallisvarallisuutena luonnonvaroihimme. Se korosti rakennetun ympäristön sosiaalisia ja taloudellisia merkityksiä, unohtamatta rakennusperintöä osana hyvää elinympäristöä. Mietintö korosti rakennusten jatkuvan kunnossapidon merkitystä sekä voimavarojen suuntaamista uudisrakentamisen ohella jo olevaan ympäristöön. Se nosti esiin myös monimuotoisuuden käsitteen.

Ainakin jälkikäteen havaitsee mietinnön suhteen tuolloin ajankohtaistuneeseen ympäristöhuoleen. Ympäristö- ja luonnonsuojelu vahvistuivat ja muotoutuivat 1960–70-lukujen vaihteessa. Rooman klubin raportti Kasvun rajat ilmestyi 1972. Samana vuonna järjestettiin Tukholmassa YK:n ensimmäinen ympäristökokous. Kysymys kestävyydestä on ollut asialistoillamme ainakin 50 vuotta, ja Rakennussuojelukomitean mietintö oli yksi sen keskeisistä avauksista. 

Komitean linjauksia toteutettiin 1970–90-luvuilla aina nykyiseen maankäyttö- ja rakennuslakiin (1999) asti. Sen vaikutus näkyi mm. rakennussuojelun lainsäädännön uudistamisessa 1985, muutoksissa rakennuslakiin ja uutena rakennussuojelulakina (joka on viimeksi kokonaan uudistettu 2010). Rakennuslain ajatuksena oli integroida suojelu yhdyskuntasuunnitteluun, erityisesti kaavoitukseen. Asuntojen perusparannuslaki tuli sekin 1985, keskeisenä ajatuksena kehittää korjaamista purkamisen ja uudisrakentamisen vaihtoehtona.

Kuntien määrän väheneminen, tilatehokkuuden lisääminen, muuttuva työ vähentävät kuntien, valtion ja seurakuntien rakennuksia. Yhä useammat on myyty tai tulevat myyntiin. Hyvinvointialueiden perustaminen vie tarkoituksen suurelta joukolta terveydenhoidokin rakennuksia. Yksi Oulun koulun arkkitehtuurin hienoimmista edustajista, Oulunsalon kunnantalo on suojeltu rakennussuojelulailla. Rakennus on tyhjillään tai vajaassa käytössä, tulevaisuudeltaan ehkä epävarmassa tilassa.

Kestävyyshaaste

Öljykriisi johti 1970-luvun alussa tarpeeseen vähentää öljyn ja energian kulutusta. Seuraukset ovat hyvin tiedossa. Rakennusten korjaaminen ja tiivistäminen väärin keinoin, yhdistettynä puuteelliseen rakennusten ymmärtämiseen ja ohueen korjausrakentamisen osaamiseen, johti nopeasti syntyneisiin mutta pitkään näkyneisiin ja vaikeasti korjattaviin vaurioihin rakennuksissamme. Hieman samoilla asenteilla olemme sittemmin luoneet suuren osa sisäilmaongelmistamme.

Olemmeko nykyisin saman uhan edessä? Rakentamisen tai korjaamisen kestävyyttähän ei voi redusoida vain energiatehokkuuteen. Kestävyyteen sisältyy nippu ekologisia, sosiaalisia ja kulttuurisia sekä taloudellisia näkökulmia, ehkä nimenomaan tässä tärkeysjärjestyksessä. Samat elementit sisältyvät myös YK:n Agenda 2030:een.

Kiinteistö- ja rakennussektori muodostaa yli 80 % kansallisvarallisuudestamme, 15 % BKT:sta, 20 % työllisyydestä ja 35 % energiankulutuksestamme. Tämän varallisuuden hoitaminen ja hallittu uudistaminen liittyvät kiinteästi kestävyyteen, rakennusperintömme osalta erityisesti sotien jälkeisen rakennuskantamme tulevaisuuteen.   

On itsestäänselvyys, että ilmastonmuutosta on kaikin keinoin hillittävä ja löydettävä keinoja siihen sopeutumiseen. Mutta onko yksittäisen rakennuksen energiatehokkuuden ylikorostaminen oikea tie? Vai olisiko sitä säilyttävä kehittäminen, siis olevan rakennuskannan käyttö mahdollisimman pitkään, mukaan lukien joustavuus sen uusissa käytöissä. Ja pitäisikö näiden asioiden olla Suomen korjausrakentamisen strategian ytimenä – korjausrakentamisen kattaessa jo puolet koko rakennusalan volyymistä.

Olemme kovin ristiriitaisessa tilanteessa. Rakennuksia näyttää olevan liikaa, mutta samaan aikaan rakennamme kiivaasti lisää. Olevat rakennukset ovat joko väärissä paikoissa ja väärillä paikkakunnilla, tyhjillään tai vaarassa jäädä käytöittä. Taantuvilla alueilla on vaikeaa löytää rakennuksille uusia käyttöjä. Mutta edullisestikaan sijaitsevia rakennuksia ei niitäkään läheskään aina haluta sovittaa uusiin käyttöihin, tilalle tarvittaisiin uutta ja tehokkaampaa.

Valtion, kuntien ja seurakuntien tehostaessa kiinteistöjensä käyttöä ne luopuvat turhina ja kalliina pidetyistä rakennuksistaan. Maaseudullakin maatalousyrittäjät rakentavat runsaalla julkisella tuella uutta ja tehokasta, vanhemmat talousrakennukset jäävät herkästi käytöstä ja sen kautta myös hoitoa vaille. 

Ostoskeskukset ovat olleet lähiöidemme sydän. Vantaan Myyrmäen kaupallinen keskus on rakennettu luontevasti lähijunan aseman äärelle; kuvassa arkkitehtuuriltaan lähinnä konstruktivistinen ja hauskan värikäs Myyrinpuhos. Puhos on akateemikko Kustaa Vilkunan ostoskeskuksille keksimä, jo unohtunut uudissana. 

Sotien jälkeisen rakentamisen laatu, käyttö ja kestävyys ovat rakennussuojelun ehkä suurin kysymysvyyhti. Kun rakennusten huono hoito, niiden käytön sosioekonomisten edellytysten mureneminen ja kiinteistönjalostus yhdistyvät, on purkaminen vastassa. Graffitit ovat antaneet Puotilan ostoskeskukselle sen viimeisen, mutta vain lyhyeksi jäävän kukoistuksen.

Rakennussuojelu on kestävyyttä?

Rakentamisen kestävyys on hyvin lähellä rakennussuojelun keskeisiä tavoitteita. Niitä ovat ainakin rakennusten pitkäikäisyys ja pysyminen käytössä, helppo korjattavuus, muutosten minimointi, materiaalien ekologisuus ja kierrätettävyys, talotekniikan ja muiden osien uusittavuus vähäisin toimin sekä uusiutuvan ja paikallisen energian käyttö. Ja esimerkiksi painovoimaisen ilmanvaihdon käyttö aina kun se suinkin on mahdollista – ainahan näin ei ole.

Korjausrakentaminen, ollakseen kestävää, ei saa myöskään aiheuttaa biodiversiteetin kaventumista, kemikalisoitumista, asumisen hintaan ja asuinalueiden muuttuviin arvostuksiin perustuvaa syrjäytymistä, arkkitehtuurin arvojen heikkenemistä tai yksittäisten talojen rakennusfysikaalisia ongelmia.  

Rakennetun ympäristön jatkuvuus, sen identiteettimerkitysten huomioiminen on sekin kestävyyttä. Ympäristön muuttuessakin yhteisöillä ja yksittäisillä ihmisillä on oltava mahdollisuus kiinnittyä ympäristöönsä, ja mahdollisuus toteuttaa kulttuuriaan ja elämäntapaansa. Kunhan se ei ole poissulkevaa, ja kunhan se ei kyseenalaista tulevien polvien mahdollisuuksia siihen samaan.

Kestävästä korjaamisesta on paljon kokemustietoa, alalla on taitavia suunnittelijoita ja osaavia toteuttajia. Kumpiakaan ei tosin liikaa. Tutkittua ja dokumentoitua, politiikkaan sekä rakennus- ja kiinteistösektoriin vaikuttavaa tietoa suojelun merkityksestä kestävyydelle on sen sijaan liian vähän. Tieto on onneksi lisääntymässä.  Hyvä esimerkki on ympäristöministeriön, Tampereen yliopiston ja VTT:n Purkaa vai korjata -tutkimus. Siinä selvitettiin korjaamisen, korjaamisen ja laajentamisen yhdistelmän sekä uudisrakentamisen vaikutuksia ilmastonmuutoksen hillintään.

Tulokset näyttävät osoittavan, että muutosten minimoiminen ja säilyttävä korjaaminen olisivat ilmastonmuutoksen hillinnän näkökulmasta kannattavin vaihtoehto. Tulokset ovat olennaisia, etenkin jos se johtaa muutoksiin lainsäädännössä ja muissa rakentamisen ohjauskeinoissa.

Rakennussuojelun uudistuksissa 1980-luvulla oli tavoitteena, että suunnittelun lähtökohdaksi on otettava olemassa oleva rakennuskanta. Erityisiä perusteluita olisi vaadittava nimenomaan ympäristön muutokselle, ei sen säilyttämiselle. Tähän on syytä palata, vaikka en yhdykään sosiaalisessa mediassa vastaan tulleeseen heittoon siitä, että kaikki purkaminen on kiellettävä.

Institutionaalinen kulttuuripolitiikka loi 1960-luvulta alkaen edellytykset kulttuurirakennusten verkostolle maamme eri puolilla – kirjastoille, teattereille, kulttuurikeskuksille, museoille. Ne ovat osa hyvinvointivaltion rakentamista, kirjaimellisesti rakennettua hyvinvointia. Modernismin kohteiden korjaaminen on usein perinteisiä rakennuksia vaativampaa. Oulun 1972 valmistuneen, 2000-luvun alussa laajennetun teatteritalon alkuperäisinä arkkitehteina olivat Marjatta ja Martti Jaatinen.

Erityinen ja yleinen

Rakennussuojelu, restaurointi ja rakennuskonservointi ovat aika tavalla spesialistien maailmaa. Olen ryhtynyt pohtimaan, onko alalla riittävästi eväitä kokonaisuuksien hallintaan.

Kiinnittyminen materiaan, pintoihin ja yksityiskohtiin, patinan eli ajan näkymisen sekä restaurointifilosofiset pohdinnat ovat olennainen ja tärkeä osa osaamista. Keskeisten julkisten, siis valtion, kuntien ja seurakuntien arvorakennusten restauroinnit toteutetaan tällä osaamisella korkeatasoisesti.

Muutakin silti tarvitaan.  Näyttää siltä, ettei rakennussuojelu kytkeydy tarpeeksi sen työalaan yleisemmin liittyvään tutkimukseen. Rakennussuojelussa olisi nykyistä enemmän seurattava mm. yhdyskuntien kehittämiseen, yhdyskuntarakenteen tiivistämiseen, kestävyyteen, uusiutuvan energian hyödyntämiseen sekä rakennetun ympäristön tilaan liittyvää tutkimusta, kehittämistä ja keskustelua.

Mieleen palautuu rakennussuojelukomitean jaottelu yleiseen ja erityiseen suojeluun. Onko niin, että erityinen suojelu kyllä hallitaan, mutta rakennusperintömme integrointi muuhun yhteiskuntan, se yleinen suojelu, on heikentynyt?

Lähiöillämme on jo sen verran ikää, että ne on mahdollista nähdä rakennusperintönä. Harvalla uudella asuinalueelle on kuitenkaan samanlaista suhdetta menneisyyteen kuin Vantaan Myyrmäellä. Se on aikanaan rakentunut kivikautisen asutuksen paikalle ja viereen. Museovirastonkin tukema uusi muraali kertoo taitavasti tästä aikajänteestä.

Vastuullinen omistajuus sekä osaava korjaaminen ja hoito ovat rakennussuojelun lähtökohta. Nuutajärven kartanon päärakennus on alkuaan valmistunut 1822. Rakennus on äskettäin korjattu pieteetillä tapahtuma- ja juhlakäyttöön, ja kartanoalueen kunnostaminen jatkuu.

Modernismi perintönä

Usein todetaan, että Suomessa on vain vähän historiallisesti arvokkaita rakennuksia. Ja jatketaan, että suojelu on siksi erityisen tärkeää. Onhan arvorakennuksia niukasti, jos arvolla tarkoitetaan korkeaa ikää, ja erityisen niukasti, jos rakennuksella on lisäksi oltava jonkinlainen suojelupäätös.

Perinteisimmän rakennuskantamme tila on keskimäärin hyvä. Sitä arvostetaan, taloudellisestikin, ehkä osaltaan juuri siksi, että sen määrä on vähäinen. Se ei ole yhteiskuntamme tasolla poliittinen tai taloudellinen ongelma.  Ja sitä osataan korjata, jos vaan halutaan, tietoakin on tarjolla. Ongelmiakin toki on, erityisesti haja-asutusalueiden rakennusten jääminen käytöstä, energiatehokkuuden parantamisen lieveilmiöt sekä rakennusperinnön hoidon saaman taloudellisen tuen vähäisyys. Tuen osalta päättäjiä on herätelty asiaan vuosikymmenten ajan, mutta kovin huonokorvaisia he ovat aina olleet.

Rakennettu ympäristömme on leimallisesti 1900-luvun jälkipuolen tuotetta. Tämä on yksi Suomen erityispiirteistä. Rakennustemme kerrosalasta 40 % on 1970–80-luvuilta, paljon on myös 1990–2010-luvuilta. Alle 10 % on sotia edeltävältä ja vain alle 5 % itsenäistymistä edeltävältä ajalta.

Valtio on tuottanut keskeisen osan yhteistä rakennusperintöämme. Kiinteistö- ja toimitilastrategioidenkin puristuksissa sen on kannettava vastuunsa tuon perinnön monimuotoisuudesta, hieman erikoisemmistakin kohteista. Valottomat tunnusmajakat, pookit, ovat Pohjanlahden erikoisuus, jonka tulevaisuus on turvattava. Keskiniemen pooki Hailuodossa on kunnostettava aivan lähivuosina.

Ikärakenne kertoo, että korjaamisen tarve lisääntyy. Kohteina olevien rakennusten korjaaminen on usein kaikkea muuta kuin helppoa. Rakennuksille on alkuaankin ajateltu lyhyt elinkaari, niissä on hankalia kerrosrakenteita ja vanhentunutta talotekniikkaa. Tekniikan väärä käyttö on synnyttänyt sisäilmaongelmia, puutteellinen ylläpito korjausvajetta.

Rakennussuojelun suurin kysymys onkin, miten suhtautua modernin ja teollisen yhteiskunnan synnyttämiin ympäristöihin. Niihin on sitoutunut valtava määrä luonnonvaroja. Teollistuimme, kaupungistuimme ja modernisoiduimme myöhään ja poikkeuksellisen nopeasti.  Kyse oli kattavasta yhteiskunnallisesta murroksesta, myös kulttuurin, elämäntapojen ja arvojen osalta.  Ja kyse oli myös hyvinvointivaltion ja kansallisvaltion rakentamisesta taloudellisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti vahvana ja itsenäisenä toimijana. 

Tyhjillään olleen Tapiolan uimahallin tulevaisuus oli vielä jonkin aikaa sitten vaakalaudalla. Nyt kaupunki on aloittamassa poikkeuksellisen vaativaa korjaushanketta, joka onnistuessaan on kansainvälisesti huomionarvoinen modernismin restaurointi, sulka kaupungin hattuun. Uimahallilla on keskeinen merkitys Tapiolan keskustan kaupunkimaisemassa.

Arvorakennustemme vähäisyys on näkö- ja arvostusharha. Sotien jälkeen rakennettuihin ympäristöihin sisältyy valtaosa historiallisesti arvokkaista rakennuksistamme. Niitä ovat mm. korkeatasoiset lähiömme, hienot pientaloalueemme ja keskeiset hyvinvointi-Suomen julkiset rakennukset maan eri puolilla. Niitä kannattaa haasteista huolimatta vaalia rakennusperintönä. Museovirasto on kuluvana vuonna avannut Rakennettu hyvinvointi-sivuston, joka mainosti analysoi ja esittelee tätä perintöä – suosittelen siihen tutustumista.

Kuntien kouluverkkojen harveneminen jättää yhä useamman koulutalon käytöstä. Monissa kouluissa on talotekniikan puutteellisen tai huonojen korjausten seurauksena sisäilmaongelmia. Kaija ja Heikki Sirenin suunnittelema Tapiolan Aarnivalkean koulu odottaa tyhjillään päätöksiä tulevaisuudestaan. Espoon kaupungin teettämä selvitys osoittaa, että rakennus on korjattavissa käyttökuntoon.

Tavat käyttää kirkkoja ovat muuttuneet vuosisatojen kuluessa. Seurakunnilla on entistä enemmän halua uudistaa jumalanpalvelusten ja muiden toimitusten käytäntöjä, parantaa kirkkojen saavutettavuutta sekä tehostaa tilojensa käyttöä. Tämä tuo uusia haasteita myös kirkkojen restaurointiin. Museovirasto on kuluvana vuonna julkaissut uudistetun oppaan kirkollisten rakennusten restauroinnista ja hoidosta. Kuvassa keskiajan lopulla rakennettu Liedon kirkko.

Keskustelusta

Kaikki eivät hyväksy edellä toteamaani. Modernismin arkkitehtuuri synnyttää myös vastareaktioita.

Meiltä on hävinnyt paljon vanhinta rakennuskantaa, jonka perään surraan yhä. Suremisen kääntöpuolena näyttää olevan kyvyttömyys tai haluttomuus arvostaa sotien jälkeisten vuosikymmenten arkkitehtuuria ja rakentamista. 

Arkkitehtuurikapinana tunnetun liikkeen lähtökohtana on, ettei 1920–30-lukujen klassismin jälkeen ole syntynyt hyvää, ihmiselle miellyttävää eikä siis suojeltavaakaan arkkitehtuuria. Liikkeelle on tunnusomaista fasadismi. Uudenkin pitäisi näyttää perinteiseltä, riippumatta siitä millä materiaaleilla tai rakenteilla se on saatu aikaan. Mielestäni tämä on historiattomuutta.

Lisää kaupunkia -liikkeet puolestaan haluavat täyttää kaupunkiemme rakentamattomat paikat – puistot, aukiot, viheralueet ja kalliot – tai tehostaa vajaakäyttöisinä pidettyjen alueiden rakentamista. Rakentaa saa minne vaan, lähes kirjaimellisesti hautausmaita myöten. Rakentamisen tehokkuuden, siis tiiviyden ja kerrosluvun lisääminen on tavoite ylitse muiden.  Kaupunkikulttuurista ei ole kyse, historiatietoisuudesta ja ajallisten jatkumoiden ymmärtämisestä puhumattakaan. Tässä on jo ehkä hieman 1960–70-lukujen purkuvimman henkeä. Lähes ainoa myönteinen piirre näissä lisää-liikkeissä on halu rakennusten uusiokäyttöjen esteiden vähentämiseen

Edellä toteamastani huolimatta ajattelen, että julkinen keskustelu rakennussuojelusta ja rakennetun ympäristön laadusta on välttämätöntä. Se on ehkä tärkein rakennussuojelun työkalu. Ja mitä näkyvämpää keskustelu on, ja mitä laajempaa kirjoa mielipiteitä se edustaa, sitä parempi.