Menu
Rakentamismääräysten historia ulottuu vuosituhansien päähän. Antiikin Roomassa olennaista oli muun muassa säännellä naapuruussuhteita. Ruotsi-Suomessa keskeisellä sijalla oli paloturvallisuus. Teollinen vallankumous pakotti kiinnittämään huomiota ala-arvoisiin asumisoloihin.
Hirsirakentaminen oli vallitseva rakentamistapa Suomessa aina 1900-luvun alkuun asti. Savitaipaleen vanha maalaiskauppa siirrettiin Seurasaaren ulkomuseoon vuonna 1959.
Ruotsin vallan perintö
Suomen suuriruhtinaskunnassa noudatettiin Ruotsin vallan ajoilta periytynyttä lainsäädäntöä. Rakentamisen sääntely oli nähty tarpeelliseksi erityisesti kaupungeissa. Yrityksistä huolimatta 1700-luvulla ei saatu aikaiseksi koko valtakuntaa koskevaa rakennusjärjestystä. Vuoden 1734 yleisen lain rakennuskaari sääteli pääosin maaseudun oloja. Suomen harvalukuisista kaupungeista yhdeksään saatiin oma kaupunkikohtainen rakennusjärjestys ennen valtiollisen yhteyden katkeamista Ruotsiin vuonna 1809.
Suuriruhtinaskunnan vuonna 1856 annettu asetus kaupunkien järjestämisen ja rakentamisen perusteista oli ensimmäinen kaikkia kaupunkeja koskeva yleinen rakentamissäädös. Sitä täydensivät kaupunkien omat rakennusjärjestykset, joiden laatiminen vilkastui 1800-luvun loppupuolella. Vuoden 1856 asetus keskittyi parantamaan puukaupunkien paloturvallisuutta muun muassa väljentämällä kaupunkirakennetta ja suurentamalla tonttien kokoa. [1] Kaupungit perustettiin ja rakennettiin kruunun lahjoitusmaille. Nuoremmat, 1800-luvulla perustetut kaupungit saivat yleensä vähemmän lahjoitusmaita kuin aikaisemmin perustetut. Vuonna 1905 kaupunkioikeudet saanut Lahti oli viimeinen niin sanottu vanha kaupunki, joka rakentui osin lahjoitusmaalle. Ennen vuoden 1931 asemakaavalakia tyypillisiä olivat myös kaupunginosakohtaiset rakennusjärjestykset. Esimerkiksi Helsingissä niitä oli voimassa toistakymmentä.
Asemakaavoitus vilkastui asemakaavalain tultua voimaan vuonna 1932, kun myös yksityisomistuksessa olevalle maalle oli mahdollista vahvistaa asemakaavoja. Lakia täydentänyt asetustasoinen rakennussääntö (1932) sisälsi yksityiskohtaisia säännöksiä asemakaavamääräyksistä, katujen rakentamisesta, rakentamisen lupajärjestelmästä, rakentamisen valvonnasta sekä rakentamistavasta. Asuin- ja työhuoneen vähimmäiskoko oli määräyksen mukaan seitsemän neliömetriä ja vähimmäiskorkeus 2,7 metriä. Enintään kahden talouden rakennuksessa hyväksyttiin huonekorkeudeksi 2,4 metriä. Huoneet tuli sijoittaa tarkoituksenmukaisesti ja tehtävä sopivan muotoisiksi. Erityistä huomiota tuli kiinnittää tyydyttävään valaistukseen ja ilmanvaihtoon. Mikäli mahdollista, ikkunoita tuli järjestää eri ilmansuuntiin. Rakennusjärjestyksessä oli määrättävä pienin välimatka ikkunasta lähimpään rakennukseen ja naapuritonttiin. Maaseudulla oli voimassa vuonna 1949 voimaan tullut laki rakentamisesta maaseudulla ja sitä täydentänyt asetus.
Puukerrostalot ovat pikkuhiljaa rantautuneet myös Suomeen. Loviisan asuntomessuilla 2023 eräänä kohteena oli CLT-massiivipuuelementeistä konstruoitu 33 asunnon kerrostalo. Arkkitehtisuunnittelu Antti Heikkilä.
Jugend haki innoitusta menneestä rakennusperinteestä. Helsingin Katajanokalle valmistui vuonna 1902 Gesellius–Lindgren–Saarisen okrankeltainen kookas ja rikasmuotoinen asuinrakennus, joka nimeänsä (Olofsborg) myöten haki vaikutteita Olavinlinnasta.
Vuoden 1958 lainsäädäntö
Vuonna 1959 voimaan tulleen rakennuslain (370/1958) ja rakennusasetuksen (266/1959) suuria uudistuksia oli kaavoituksen merkityksen korostaminen. Kaupunkikuntien ja muiden kuntien välinen eroavuus säilyi aina maankäyttö- ja rakennuslakiin asti, tosin lukuisten osauudistusten kautta liudentuneena. Aiempien rakennusjärjestysten sisällöstä osa siirtyi valtakunnalliseen säädöstöön, jonka merkitys vahvistui Suomen rakentamismääräyskokoelman lähtiessä kehittymään vuodesta 1990 lähtien.
Keskeisenä tavoitteena oli edistää säännöksillä toimivaa, terveellistä ja turvallista yhdyskuntarakennetta ja kelvollista asuntokantaa. Lainsäädännön eräänä lähtökohtana oli Suomen ja Pohjoismaiden ensimmäisen asemakaavaopin professorin Otto-I.Meurmanin klassikon aseman saanut teos Asemakaavaoppi (1947). Teos toimi pitkään ainoana suomenkielisenä yhdyskuntasuunnittelun kokonaisesityksenä ja oppikirjana. Meurmanin teoksessa käsitellään kaupunkien historiallisesta kehityksestä alkaen liikenteen, kunnallistekniikan, asutustiheyden, asuntoalueiden sijoituksen, tontinsuunnittelun, asutuksen terveyttämisen, kaupungin elinkeinoelämän, puistojen, ryhmäpuutarhojen, maaseudun sekä maa- ja tonttipolitiikan kysymyksiä otteella, joka on edelleen ajankohtaista.
Rakennuslain voimaantulo osui yhteiskunnalliseen murroskohtaan. Suomen kaupungistuminen kiihtyi ja pientiloihin perustunut maatalousvaltainen elinkeinorakenne lähti murenemaan. Kaupunkien ja kauppaloiden kaavoitustoimi, mukaan luettuna maanhankinta, ei pysynyt vauhdissa mukana. Lain tavoittelema kaavoituksen ensisijaisuus korvautui osin aluerakentamissopimuksilla sekä taaja-asutuspoikkeusluvilla. Autotuonnin vapautuminen nelinkertaisti henkilöautojen määrän 1960-luvulla. Samaan ajankohtaan osui käsityövaltaisen rakennustekniikan väistyminen teollisen elementtirakentamisen tieltä. Pientalorakentamisessa yleistyivät talopaketit.
Merkillepantavaa kuitenkin on, että monet rakennuslain säädökset siirtyivät joko sellaisenaan, tai osin muutettuina, vuoden 2000 alusta voimaan tulleeseen maankäyttö- ja rakennuslakiin (132/1999) ja maankäyttö- ja rakennusasetukseen (895/1999).
Raili ja Reima Pietilän suunnittelema Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan Dipoli herätti valmistuessaan vuonna 1966 väittelyä. Pietilöiden ekspressiivinen muotokieli poikkesi aikakauden rationaalisesta ihanteesta.
Käpylän Koskelantien pohjoispuolelle rakentui Helsingin vuoden 1940 sodan takia peruttuja kesäolympialaisia varten moderni urheilijoille tarkoitettu asuinalue. Alueen ja rakennusten suunnittelusta vastasivat Martti Välikangas ja Hilding Ekelund.
Määräysten vaikutukset
Kaavajärjestelmän vaikutukset yhdyskuntien muotoutumiseen ovat olleet ilmeisiä. Asemakaavalainsäädäntö syntyi paljolti ratkaisemaan sääntelemättömän ja vailla kunnallistekniikkaa olevan taaja-asutuksen kysymystä. Paloturvallisuus on kohentunut paitsi kaavoituksen niin ja ennen kaikkea rakennusten parantuneen paloturvallisuuden kautta. Vesi- ja viemärilaitos on ollut avainroolissa hygieniaolosuhteiden kohentumisessa. Myös lämmitysjärjestelmien kehitys on merkittävästi lisännyt hyvinvointia. Vaikka vaikutusketjut ovat usein monisyisiä eikä yksittäisen tekijän kokonaisvaikutusta pysty eksaktisti jälkikäteen todentamaan, niin monet esimerkiksi Meurmanin Asemakaavaoppi-kirjan tavoitteet ovat toteutuneet.
Asuntorakentamisen eräänä erityispiirteenä oli sotien jälkeinen arava-sääntely. Suuri osa asuntotuotannosta oli valtion kokonaan tai osittain lainoittamaa. Lainoituksen ehtona oli suuri määrä asuntojen suunnittelua koskevaa normistoa, joka oli paljon yksityiskohtaisempaa kuin mikään laki tai asetus. Arava-sääntely tuotti tietyllä tavalla perushyvää asuntokantaa, joka täytti hyvin valmistusaikansa asumisen tarpeet. Itse asiassa monelle arava-asunto oli asuntouran kohokohta ja huipennus, joka monin tavoin ylitti aiemman sotia edeltäneen ja sotien jälkeisen ankaran asuntopulan ja niukkuuden tason.
Arkkitehti Kalevi Saanilahti tutki väitöskirjassaan Arkkitehdin kahleet vai ohjakset (1996) rakentamisäännösten vaikutuksia asuinkerrostalojen julkisivuarkkitehtuuriin. Esimerkkinä Saanilahdella olivat helsinkiläiset kerrostalot vuosina 1860–1990. Saanilahti ei ole rajoittunut tarkastelemaan joitakin yksittäisiä säännöksiä, vaan hän on käynyt läpi rakentamisäännösten koko kirjon alkaen suuriruhtinaskunnan alkuajoista aina 1990-luvulle.
Saanilahden tutkimuksen keskeisimpiä tuloksia on, että rakentamissäännökset ovat varsin rajallisesti vaikuttaneet asuinkerrostalojen julkisivujen muotoutumiseen. Muut eri aikakausien ilmiöt ovat olleet määräävämpiä tai ainakin peittäneet alleen säännösten vaikutuksen. [2] Näitä ajassa vaikuttaneita ilmiöitä ovat muun muassa esteettiset mieltymykset, taloudelliset ja sosiaaliset mahdollisuudet sekä käytettävissä oleva rakennustekniikka. Rakennusten massoittelua on asemakaavalain voimaantulon jälkeen säädelty asemakaavoilla. Julkisivupintojen jäsentelyä on taas rajoitettu ikkunoiden kokoa koskevilla ennen kaikkea energiatehokkuuteen vaikuttavilla määräyksillä. Valtakunnalliseen asuntotuotannon rahoitukseen (Arava) liittyvillä suunnitteluohjeilla, erityisesti parvekemääräyksillä, on ollut vaikutusta kerrostalojen ilmeeseen sotien jälkeisessä rakentamisessa.
Alvar Aallon Göran ja Christine Schildtille suunnittelema Villa Skeppet Tammisaareen jäi akateemikon viimeiseksi yksityishuvilaksi (1970). Aallon suunnittelemista yksityistaloista Schildtien talo on intiimein Aallon oman Muuratsalon koetalon (1953) tavoin.
Helsingin Kumpulaan vuonna 2012 valmistunut neljän portaan asuinkerrostalo edustaa melko tyypillistä tämän päivän asuntoarkkitehtuuria lasitettuine tilavine parvekkeineen. Arkkitehdit Hannunkari & Mäkipaja Oy.
Asuntosuunnittelussa on lähes kokonaan luovuttu erillisistä, ovien takana olevista keittiöistä. Makuuhuoneiden mitoitus on kompakti, mutta kylpyhuoneiden koko on esteettömyysvaatimusten myötä kasvanut. (Väinö Auerin katu 15).
Kohti rakentamislakia
Rakentamissäännösten pitkää aikajännettä kuvastaa hyvin se, että maankäyttö- ja rakennuslaissa ja sen pohjalta annetuissa asetuksissa on monia pykäliä, joiden juuret löytyvät vuoden 1931 asemakaavalaista ja sitä täydentäneestä rakennussäännöstä. Mainittakoon vaikkapa asuinhuoneen pinta-alaa koskeva seitsemän neliön vaatimus, ikkunoita koskeva sääntely ja rakennuksen kunnossapitoa koskeva velvoite.
Rakentamislaki (751/2023) ja monet vielä valmisteilla olevat siihen liittyvät asetukset ovat osa tätä jatkumoa. [3] Euroopan integraatio, energiamurros ja ilmastonmuutos ovat väistämättä tuoneet uusia ulottuvuuksia. Peruskysymykset, turvallinen, terveellinen ja viihtyisä elinympäristö sekä kestävä ja parhaimmillaan sekä henkistä että fyysistä hyvinvointia edistävä rakennuskanta ja sen edistäminen myös sitovilla säännöksillä ei ole miksikään muuttunut.
Lauri Jääskeläinen
Varatuomari, valtiotieteiden maisteri.
Kuvat: Lauri Jääskeläinen
[1] Marjut Kirjakka: Kaupunkirakentaminen Suomessa vuoteen 1875. Yhdyskuntasuunnittelun jatkokoulutuskeskus B 44, 1982, s. 158–165.
[2] Kalevi Saanilahti: Arkkitehdin kahleet vai ohjakset. Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston tutkimuksia. 1996/10, s. 314–320.
[3] Hallituksen esitysluonnos rakentamislakiin ehdotettavista muutoksista on lausuntokierroksella 5.3.2024 asti.
