Menu
Barcelonassa vuonna 1945 syntynyt Víctor Rahola kantaa arkkitehtuurissaan vuosisataista katalonialaista traditiota, sitä uudistaen. Tuore kirja Víctor Raholasta avaa Raholan ajattelun rajapintoja.
Víctor Rahola itse ja teokseen esipuheen kirjoittanut Josep Quetglas näkevät Raholan löytäneen ajattelunsa juuret paradoksaalisesti José Antonio Coderchin anti-intellektualismista. Coderchin arkkitehtistudiossa tärkein työväline oli pyyhekumi ja riittävän paksu A4-paperi, jotta HB-lyijykynällä laaditut luonnokset sai pyyhittyä uusien tieltä pois. Luonnostelussa oli tärkeää, ettei niihin lukkiutunut vaan kehitti eteenpäin. Manuaalinen piirtäminen ja ajattelu yhdessä mahdollistavat luovan prosessin, jota Rahola kuvailee pöytätennikseksi. Lopputulos on taidon ja tiedon yhteensulauma.
Rahola ei sulje pois teknologiaa, joka on tullut myös osaksi arkkitehdin työvälineitä. Samalla hän korostaa käsityöperinteen merkitystä. Raholan arkkitehtuuri on omalla tavallaan regionalistista, ja jatkaa noucentismen perinnettä.[1] Noucentismi oli 1900-luvun alun itsenäisyyttä havittelevassa Kataloniassa kulttuurinen ja poliittinen liike. Ideologisesti noucentismi haki lähtökohtia antiikin Kreikasta ja Roomasta ja koki itsensä art nouveaun ja modernismin vastavoimaksi. Poliittisesti liike havitteli Katalonian teollisuuden modernisointia ja taloudellista riippumattomuutta. Noucentismi halusi yhdistää tradition ja modernin. Ja tätä perintöä Víctor Rahola on arkkitehtuurissaan jatkanut.
Traditio on Raholan mukaan ajatonta ja on osa kaikkia ajanjaksoja. Traditiossa yhdistyvät aiempien sukupolvien viisaus. Sukupolvien ei tarvitse keksiä samoja asioita uudelleen. Eri aikoina on erilaisia keinoja ongelmien ratkaisuun ja niitä kannattaa hyödyntää, heittämättä kuitenkaan pois jo hyväksi havaittua. Traditio on eräänlaista kollektiivista osaamista. Rahola näkee tradition suhteessa nykyaikaan kaksi ulottuvuutta. Ensinnäkin tunteen. Ei pidä sivuuttaa sitä, mikä tuntuu hyvältä ja koskettaa. Toiseksi Rahola viittaa Peter Zumthoriin, joka on todennut, kuinka arkkitehtuurissa on vain vähän ongelmia, joihin ratkaisuja ei olisi jo keksitty. Arkkitehtuuri ei ole lineaarinen prosessi, joka loogisesti johtaisi arkkitehtuurin historian kautta uusiin ja aina parempiin rakennuksiin.
Teoksessa esitellään yksitoista Víctor Raholan projektia. Mukana on yksityistaloja, kouluja ja oppilaitoksia ja hotellilaajennuksia. Monet kohteista sijoittuvat Ibizalle. Rahola kantaa huolta Ibizan yhteen lasketusti satojen kilometrien mittaisista kivimuureista, joilla on vuosisatojen ajan muokattu ja jaettu Ibizan saaren maastoa ja maisemaa. Muurien ja erilaisten kanavien avulla on terassoitu ja vahvistettu maaperää, ohjattu eläinten ja ihmisten kulkureittejä ja kivetty teitä. Saaren nykyrakentaminen sivuuttaa usein kivimuurien tradition. Rakennuksia sijoitetaan antamaan parhaimmat näköalat ilman suhdetta vanhaan ruraaliin perinteeseen. Rahola on Ibizalle suunnittelemissaan yksityistaloissa noudattanut rakennuspaikkojen vanhaa topografiaa ja hyödyntänyt olemassa olevia kivimuurirakenteita.
”Musiikki on parhaimmillaan, kun siinä yhdistyy tunne ja rakenne”, Rahola toteaa. Myös arkkitehtuurissa tarvitaan tunteita herättävien elementtien tueksi järjestystä. Teoksen esipuheessa Víctor Rahola palaa Louis I. Kahnin vuonna 1962 julkaistuun artikkeliin Form and Design. Pitäytyminen pelkästään tunteessa, ajatus unohtaen, johtaa tyhjään. Aikaa kestävässä arkkitehtuurissa esiintyvät yhtä aikaa ei-identtiset kaksoset, tunne ja järki.
Lauri Jääskeläinen
Varatuomari, valtiotieteiden maisteri.
Kuvat teoksesta.
Víctor Rahola. Toim. Moisés Puente. Esipuhe: Josep Quetglas. Verlag der Buchhandlung Walther und Franz König, Köln. 2023. Tekstit englanniksi ja espanjaksi.
[1] Katalaanin kielessä nou tarkoittaa sekä ”uutta” että ”yhdeksää”.