Oulun yliopiston yhdyskuntasuunnittelun professorin virasta vuonna 2002 eläköitynyt arkkitehti Kaj Nyman on tullut tunnetuksi modernismin kriitikkona. Uusin teos Arkkitehtuuri, käyttäjän taide jatkaa ja summeeraa Nymanin teesejä.
Teos on tuttua poleemista Kaj Nymania, höystettynä eräänlaisella pienoiselämäkerralla, josta ei siitäkään itsekritiikkiä puutu. Nuorena vastavalmistuneena arkkitehtina hän pääsi töihin Helsingin maalaiskunnan, sittemmin Vantaan, yleiskaava-arkkitehdiksi vuonna 1966. Vuosi siitä eteenpäin Nyman oli alle 30-vuotiaana kaavoituspäällikkö. Pääkaupunkiseudulla ja muissakin suurissa kaupungeissa elettiin aluerakentamisen aikaa. Muutama vuosi riitti ja Nyman hakeutui pääkaupunkiseudun yhteistyöelimen, myöhemmin YTV, leipiin. Jo siinä vaiheessa Kaj Nyman lähti julkisesti arvioimaan ja kritisoimaan aluerakentamisen myötä rakentuneita betonilähiöitä. Helsingin Sanomien haastattelussa (1971) Nyman myönsi olleensa mukana, ”kun emämunaus tehtiin”. Reilu puoli vuosisataa myöhemmin Nyman vetää takaisin ja toteaa olleensa väärässä: Vantaan aluerakentamiskohteet ovat kehittyneet, jos eivät viihtyisiksi, niin sentään kohtuullisen kelvollisiksi lähiöiksi.
Viihtyisyys on se sana ja mittari, jolla Nymanin mielestä pitää arkkitehtuuria mitata ja arvioida. Väitöskirjassaan Husens språk (1989) Nyman kirjoitti, kuinka arkkitehdit suostuessaan yhteiskunnallisten pyrkimysten toteuttajiksi sivuuttavat moraaliset velvollisuutensa käyttäjiä kohtaan pakottaen ihmiset asumisen tapaan, joka on kaukana siitä, mitä käyttäjät itse pitäisivät hyvänä elämänä.
Turun vanhan kirjastorakennuksen (1903) viereen valmistui vuonna 2007 arkkitehtitoimisto JKMM:n suunnittelema uusi kirjastorakennus, pääsuunnittelijana arkkitehti Asmo Jaaksi. Kaj Nyman ei epäile sanoa uutta kirjastoa ”hyväksi arkkitehtuuriksi” ja ”oikeaksi kirjastoksi”.
Arkkitehtuurin laadun viimeinen testi on Kaj Nymanille ruumiin tunto. Rakennustaiteesta nauttiminen ei vaadi älyllisiä ponnistuksia. Jokaisella on oikeus kysyä, onko asuinympäristöni viehättävä. Filosofisia esikuvia Nymanille ovat muun muassa hermeneuttisen koulukunnan Hans-Georg Gadamer (1900–2002), taideteoreetikko ja fenomenologi Maurice Merleau-Ponty (1908–1961) ja filosofi-psykologi Lauri Rauhala (1914–2016). Arkkitehdeista esikuvina tulevat eniten esiin Alvar Aalto (1898–1976), alankomaalainen Aldo van Eyck (1918–1999), arkkitehtuurihistorioitsija Bruce Allsop (1912–2000), Suomessakin usein vieraillut arkkitehtuurikriitikko Kenneth Frampton (s. 1930) ja rakennusten väliin jäävien tilojen merkitystä korostanut maailmankuulu tanskalainen arkkitehti Jan Gehl (s. 1936).
Teos jakautuu kahdeksaan lukuun. Monissa niistä pohditaan arkkitehdin ammattia, sen muotoutumista ja ennen kaikkea merkitystä. Nymanille arkkitehdit edustavat vallankäyttöä muiden ”tavallisten” ihmisten elämään, vaikka suuri osa arkkitehtikunnasta ei tätä tunnu tiedostavankaan. Arkkitehdin yhteiskunnallinen ja inhimillinen vastuu kuitenkin edellyttäisivät, että arkkitehti pyrkii olemaan tietoinen suunnittelutoimintansa seurauksista.
Kaj Nyman voitti nuorena arkkitehtina Riihimäen Peltosaaren alueen asemakaavakilpailun vuonna 1970. Vaikka keskustan läheisyydestä huolimatta Peltosaaresta tuli lähiömäinen, pitää Nyman aluetta toistaiseksi viihtyisänä. Alueen uusia suunnitelmia (AJAK 2013) Nyman vieroksuu.
Toisaalta Kaj Nyman selvästi arvostaa arkkitehdin ammattia ja näkee arkkitehdilla olevan keinoja tuottaa iloa ja tyydytystä rakennetun ympäristön käyttäjille. Myönteiset ympäristökokemukset ovat elintärkeitä, ja vain arkkitehdeilla on sellaisten kokemusten tuottamiseen soveltuva ammatti. Luovuutta käsitellessään hän toteaa, että kysyntää arkkitehdin taidolle jäsentää tilaa on. Ihmiset kaipaavat myös kauneutta. Mutta vikaan mennään, jos toimitaan ikään kuin arkkitehtuurin taide olisi autonomista kuvataidetta, riippumatonta käyttäjien jokapäiväisistä ympäristökokemuksista. Nyman siteeraa opettajaansa Aulis Blomstedtia: ”Arkkitehtuuria ei luoda uudelleen joka maanantaiaamu”.
Suomalaisesta 2000-luvun arkkitehtuurista Kaj Nyman ei löydä montaa myönteistä esimerkkikohdetta. Hyvän nykyisen arkkitehtuurin esimerkkirakennukseksi hän nostaa Turun uuden pääkirjaston, valmistunut vuonna 2007 suunnittelijanaan JKMM. Kirjasto on tyylipuhdasta nykypäivän arkkitehtuuria, jossa suunnittelijat ovat onnistuneet välttämään ylilyöntejä. Vertailukohtana Nyman mainitsee Helsingin Oodi-kirjaston, joka valmistui vuonna 2018 ALA-arkkitehtitoimiston suunnittelemana. Nymanille Oodi ei edusta ”oikeaa” kirjastoa vaan enemmän ”markkinatoria”, vaikka Nyman myöntääkin Oodin suuren suosion. Nykyisen kotikaupunkinsa Savonlinnan uuden kirjaston (Heikkinen – Komonen, 2013) Nyman lyttää täysin ja toteaa yksikantaan sen olevan epäonnistunut.
Kaj Nymanin kaavoittama nuoruudentyö, Riihimäen Peltosaari, saa teoksessa perusteellisen käsittelyn sekä syntyvaiheen että nykyvaiheen osalta. Kaavoituksen ylipäätänsä Nyman kokee hyvän arkkitehtuurin mahdollistajana.
Kaj Nymanin uusi teos on persoonallinen ja kuvia kumartelematon puheenvuoro, eräänlainen yhteenveto Nymanin pitkästä ja monivaiheisesta urasta virkahenkilönä, tutkijana ja opettajana. Toistoilta ei teoksessa ole aina vältytty. Jos yhtään on kiinnostunut arkkitehtuurikeskustelusta, niin teos voi jättää muistijälkiä.
Lauri Jääskeläinen
Varatuomari, valtiotieteiden maisteri.
Kuvat teoksesta.