Jari ja Sirkkaliisa Jetsonen jatkavat Saaristen arkkitehtuuritrilogiaa. Sarjan toinen teos (2025) käsittelee Eliel ja Eero Saarisen suunnittelemia koteja. Ensimmäisessä teoksessa (2024) esiteltiin Eliel Saarisen suunnittelemia julkisia rakennuksia.
Jetsosen tuotteliaalta pariskunnalta on ilmestynyt järjestyksessä toinen osa trilogiaa, joka käsittelee Eliel Saarisen (1873–1950) ja Eero Saarisen (1910–1961) arkkitehtuuria. Teossarjan keskimmäinen osa keskittyy isä ja poika Saarisen asuntoarkkitehtuuriin.
Suuriformaattinen ja pääosin Jari Jetsosen tuoreilla värivalokuvilla varustettu teos painottuu Eliel Saarisen asuntosuunnitteluun. Valinta on luonnollinen seuraus isä Elielin lukumääräisesti suuremmasta tuotannosta. Eero, jonka ura keskittyi Pohjois-Amerikkaan, on saavuttanut maineensa ennen kaikkea lentokenttäterminaalien, suuryritysten pääkonttorien ja Louisianan oston muistomerkiksi pystytetyn valtavan kokoisen Gateway Arch -kaaren kilpailuvoiton suunnittelijana.
Teos jakaantuu kolmeen jaksoon. Ensin käydään läpi toimiston Herman Gesellius–Armas Lindgren–Eliel Saarinen yhdessä suunnittelemista asuntokohteista kolmetoista. Lisänä on Elielin yksinään vanhemmilleen Juholle ja Selmalle suunnittelema hirsinen kesähuvila Etelä-Savon Mäntyharjulle. Toisessa jaksossa esitellään yksitoista Eliel Saarisen suunnittelemaa kohdetta. Vuonna 1953 puretun, Berliinin pohjoispuolella järven rannalla sijainneen Haus Remerin suunnittelivat Saarinen ja Gesellius yhdessä ja Michiganissa oleva Koebel House on Elielin, Eeron, Elielin Pipsan-tyttären ja tämän puolison J. Robert F. Swansonin yhteistuotantoa. A. C. Wermuth House Indianassa on kiintoisa yhdistelmä isä Elielin ja poika Eeron toisistaan poikkeavaa muotokieltä. Viimeinen kolmas jaksokokonaisuus käsittää kahdeksan Eero Saarisen asuntosuunnitelmaa. Monet niistä on suunniteltu yhteistyössä muiden suunnittelijoiden kanssa. Yhteensä kirjassa esitellään 33 kohdetta.
Eliel Saarisen toinen sija Chicago Tribune -pilvenpiirtäjäkilpailussa (1922) jäi historiaan.
Eero Saarisesta tuli amerikkalaisen arkkitehtuurin keulakuva 1950-luvulla.
Jokaista jaksoa edeltää Sirkkaliisa Jetsosen lyhyt yhteenvetomainen johdanto, jossa käydään läpi eri aikakausien tyylillisiä lähtökohtia ja luvussa esiteltävien kohteiden ominaispiirteitä. Sirkkaliisa on myös kirjoittanut teoksen toisen varsinaisen artikkelin. Siinä hän korostaa Eliel Saarisen teoreettisia asuntosuunnittelun viitekehyksiä, joissa viihtyisyys ja kauneus ovat keskeisiä.
Eliel Saarinen oli harvinaisen monipuolinen suunnittelija, jonka tuotantoon sisältyy niin laajoja kaupunkisuunnitelmia kuin interiöörejä huonekaluineen ja muine yksityiskohtineen. Eliel kirjoitti myös kirjoja, kuten vuonna 1943 ilmestyneen teoksen The City: Its Growth, Its Decay, Its Future ja kaksi vuotta ennen kuolemaansa julkaistun eräänlaisen arkkitehtuurinsa testamentin The Search for Form in Art and Architecture. Yalen yliopiston apulaisdekaani, arkkitehtiprofessori Eeva-Liisa Pelkonen tarkastelee artikkelissaan Eliel Saarisen arkkitehtuurin juuria ja Saarisen saamaa kritiikkiä ja arvostusta, joka on ollut viime vuosina noususuunnassa. Pelkonen on aiemmin perehtynyt erityisesti Eero Saarisen tuotantoon. Hänen toimittamansa laaja näyttelyjulkaisu Eero Saarinen: Shaping the Future (2016) lukuisine eri asiantuntijoiden artikkeleineen on eräs laajimpia Eero Saarisen tuotantoa esittelevistä julkaisuista.
Minkälaista sitten oli Eliel ja Eero Saarisen asuntosuunnittelu? Toimeksiantajat olivat varakkaita. Jo nuoren kolmikon Gesellius–Lindgren–Saarinen voittoisa läpimurtotyö, Tallbergin asuinkerrostalo Helsingin Katajanokalle (1897–98) käsitti vain kolme 300-neliöistä koko kerroksen suuruista asuntoa sekä pohjakerroksen liike- ja varastotilat.
Eliel Saarisen laveeraus Gesellius–Lindgren–Saarinen-toimiston Suur-Merijoki-kartanon päärakennuksesta 1903. Vuodesta 1927 kartano kuului Suomen valtiolle. Talvisodassa kartanorakennus vaurioitui ja lopulta raunioitui.
Maine lähti leviämään ja uusia tilauksia tuli. Hvitträsk Kirkkonummelle valmistui kolmikon yhdistetyksi moderniksi koti- ja toimistotukikohdaksi jo vuonna 1903. Hvitträsk sisältää jo kaikki Eliel Saarisen arkkitehtuuria luonnehtivat olennaiset elementit. Niitä ovat pitäytyminen käsityötaidossa, aiheiden ammentaminen historiasta mutta samalla niiden jalostaminen jatkumoksi, ja pyrkimys luoda rakennuksesta aina kokonaistaideteos. Eeva-Liisa Pelkonen viittaa Henry Russell Hitchcockin jo vuonna 1929 antamaan luonnehdintaan Eliel Saarisesta ”modernina traditionalistina”.
Eero Saarinen kiinnostui 1930-luvulla teollisesta rakentamisesta, standardisoinnista ja modulaarisuudesta. Eero voitti vuonna 1943 yhdessä Oliver Lundquistin kanssa aikakausjulkaisun California Arts and Architecture järjestämän kilpailun, jossa haettiin ratkaisua sodan jälkeiseen kohtuuhintaiseen asumiseen. Eliel ja Eero Saarinen yhdessä Robert Swansonin kanssa saivat vuonna 1940 toimeksiannon USA:n liittovaltiolta tehtävänään suunnitella 500 asunnon kokonaisuus armeijan henkilökunnalle. Eliel Saarinen oli hahmotellut kustannustehokkaita tyyppiasuntoja rivitaloissa eri sosiaalisille luokille Munkkiniemi–Haaga -suunnitelmassaan (1910–15).
Yhtä kaikki, sekä Eliel että Eero korostivat koko arkkitehtiuransa ajan tärkeyttä sovittaa rakennusten arkkitehtuuri, suhteet ja materiaalit osaksi ympäristöänsä, kuten sekä Eeva-Liisa Pelkonen ja Sirkkaliisa Jetsonen tuovat artikkeleissaan esiin.
Kulosaaressa sijaitseva Eliel Saarisen suunnittelema Villa Sjöstöm valmistui v. 1910.
Vaikka Elielillä ja Eerolla oli vuodesta 1947 Elielin kuolemaan 1950 asti yhteinen arkkitehtitoimisto, on heidän arkkitehtuurissaan suuria eroavuuksia. Eero oli omaksunut vaikutteita toisen maailmansodan jälkeen voittokulkunsa aloittaneesta kansainvälisestä tyylistä, international style, jota kehittivät natseja pakoon lähteneet Bauhausin perustajat ja kasvatit, kuten Mies van der Rohe ja Walter Gropius. Eliel Saarinen sai Amerikkaan asettauduttuansa (1923) innoitusta Frank Lloyd Wrightin asuntosuunnittelusta, joka perustui varsinkin Wrightin nuoruudentöissä 1800-luvun lopun arts and crafts -aatteelle, olkoonkin että Saarinen ja Wright pitivät kiinni omista näkemyksistänsä.
Elielin suunnittelussa näkyy myös voimakkaita art deco -vaikutteita. Eero oli samoin hyvin tietoinen Wrightin arkkitehtuurista, olihan Wright pitänyt isä Elielin kutsusta vierailuluentoja Elielin elämäntyöksi muodostuneessa Cranbrookin taideakatemiassa, jossa myös Eero toimi myöhemmin opettajana. Eero omaksui Wrightin myöhäistuotantoa leimaavaa voimakasta muotokieltä, josta tuli Eero Saarisen arkkitehtuurin tärkeä kulmakivi.
Sisäkuva Eliel ja Eero Saarisen yhdessä A. C. Wermuthille suunnittelemasta talosta Indianaan (1942).
Jari ja Sirkkaliisa Jetsosen uusin teos on vakuuttava osoitus heidän taidostansa tiivistää pienen Suomen arkkitehtisuuruuksien tuotantoa ymmärrettävään ja korkeatasoisella kuva-aineistolla valaisevaan asuun. Teos on sisällöllisesti kiinnostava tuodessaan selkeästi esiin Eliel ja Eero Saarisen asuntosuunnittelun eroavuudet. Erot ilmenevät ehkä vielä selvemmin heidän huonekalusuunnittelussansa. Eero Saarisen arkkitehtuuri lähti voimakkaammin uusille urille isä Elielin kuoleman jälkeen, ja 1950-luvulla toteutuivat suuri osa Eero Saarisen tunnetuimmista töistä. Trilogian kolmas osa tulee tarkastelemaan Eero Saarisen suunnittelemia julkisia rakennuksia.
Lauri Jääskeläinen
Varatuomari, valtiotieteiden maisteri.
Jari Jetsonen & Sirkkaliisa Jetsonen: Eliel and Eero Saarinen Homes. Rakennustieto Oy. 2025. 280 s.
Kuvat teoksesta.