Menu
Julkisivupiirustusten tarkastustoimikunta aloitti Helsingissä toimintansa sata vuotta sitten.
Kaupunkikuvaneuvottelukunnan entisten ja vuoden 2011 asiantuntijajäsenten kokoontuminen kevättalvella 2011. Istumassa vasemmalta Kirsi Korhonen, Pia Ilonen, Eeva Kilpiö, Kirsti Sivén, Merja Nieminen, Kaarina Lofström, Anna Brunow, Merja Härö, Marja Heikkilä-Kauppinen. Seisomassa vasemmalta Simo Paavilainen, Kari Järvinen, Aimo Nissi, Erkki Valovirta, Pentti Kareoja, Jaakko Markkula (Helsingin kaupungin rakennusvirasto HKR), Matti Nurmela, Tapani Mustonen, Simo Freese, Erkki Helamaa, Matti Lummaa, Jaakko Haapanen (HKR), Bengt Lundsten, Kimmo Söderholm, Jarmo Pulkkinen, Arto Sipinen, Timo Vormala, Reijo Jallinoja, Timo Hirvonen.
Toimikunnan aikaansaamisen vaiheet olivat moninaiset. Varhainen lähtökohta sisältyi Suomen suuriruhtinaskunnan kaupunkeja koskevaan yleiseen rakennussääntöön vuodelta 1856. Rakennussääntöön perustuvissa Helsingin rakennusjärjestyksissä säilyi siihen kuulunut rakennuskatselmusinstituutio pitkään. Hallinnollisen ja paloteknisen asiantuntemuksen lisäksi tuli katselmuksissa olla läsnä ”läänin eli kaupungin arkkitehti, missä sellainen löytyy”.
Helsingin vuoden 1859 rakennusjärjestys vaati rakennettavien rakennusten piirustukset aiempaa tarkemmiksi niin että niissä oli esitettävä muun muassa rakennuksen koko ja ulkonäkö. Oli myös laadittava ”fasaadipiirustus”, josta oli käytävä ilmi rakennuksen tyyli ja ikkunoiden ja ovien sijainti (40 §).
Piirustusten hyväksyminen kuului Yleisten rakennusten intendentinkonttorille. Tällaisena tilanne jatkui myös vuoden 1875 rakennusjärjestyksessä. Muutos tapahtui vuosisadan loppupuolella. Helsingin vuoden 1895 rakennusjärjestyksen mukaan julkisivupiirustukset tuli antaa Yleisten rakennusten ylihallituksen (ent. Intendentinkonttori) tarkastettaviksi, mutta itse katselmuksen suorittajiksi määrättiin kaupungin katselmusmiehet. Niihin kuuluivat yksi maistraatin jäsen, yksi ”kaupungin valtuusmiesten” määräämä arkkitehti ja yksi terveydenhoitolautakunnan valtuutettu (53 §).
Maistraatin velvollisuutena oli huolehtia, että kaikki tarvittavat piirustukset ja, milloin asianhaarat niin vaativat, Yleisten rakennusten ylihallituksen lausunto, oli hankittu, ottaa asia käsittelyynsä sekä kuukauden sisällä jättää hakemus kuvernöörille lopullisesti ratkaistavaksi (55 §).
Kunnallisen rakennustarkastuksen alkutahdit oli lyöty. Kaupunginvaltuusto valitsi vuonna 1895 sivutoimiseen rakennustarkastajan virkaan arkkitehti Ricardo Björnbergin.[1]
Arkkitehti-lehdessä 1960-luvun lopulla käyty keskustelu julkisivutoimikunnasta havahdutti toimikunnan tarkastelemaan rooliansa. Elvytettiin 1920-luvun miljööselvitysten tekeminen. Yläkuvassa Elisabeth Kochin Torkkelinmäen pihamaiden suunnitelma noin 1927. Alempi piirros esittää saman alueen julkisivukaavioita ja värisuunnitelmaa vuodelta 1970.
Kaupunginarkkitehti Gunnar Taucherin julkisivukaavio hänen omaan suunnitelmaansa Helsingin kaupungin työntekijöiden asuintaloiksi osoitteessa Mäkelänkatu 37–43 (1926).
Tyytymättömyys kasvaa
Helsingin kaupunginvaltuustossa oli kannatusta rakennuslautakunnan perustamiseksi 1900-luvun alkuvuosina. Ricardo Björnberg pyysi eroa sivutoimisesta rakennustarkastajan eli katselmusmiehen tehtävästä vuonna 1907. Ero myönnettiin samassa valtuuston kokouksessa, jossa ensimmäistä kertaa vahvistettiin rakennustarkastajan johtosääntö (1908).
Neljästä rakennustarkastajan virkaa hakeneesta valituksi tuli arkkitehti Mauritz Gripenberg. Rakennustarkastajan virkatehtäviin kuuluivat kaikki ne tehtävät, jotka olivat kuuluneet rakennuskatsastusmiehelle ja raatimiehelle yhteisesti.
Rakentaminen pääkaupungissa oli vilkasta. Rakennustarkastaja ja hänen kaksi apulaistaan olivat ylityöllistettyjä. Maistraatin asettama komitea päätyi myös johtopäätökseen, että voimavaroja oli syytä lisätä. Ajatukseen rakennuslautakunnasta ei palattu. Komitean ehdotuksesta rakennustarkastajan kanslia korvattiin rakennustarkastuskonttorilla. Henkilökuntaa konttorissa oli yhteensä seitsemän.[2]
Julkisivujen tarkastuksessa ratkaisuvalta kuului rakennusjärjestyksen perusteella edelleen valtiovallalle, Yleisten rakennusten ylihallitukselle. Ylihallituksen tarkastajaksi valittu Jac Ahrenberg kirjoitti ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä: [3]
Pidän velvollisuutenani menetellä ankarasti. Mikään kaupunginosa, mitkään kadut eivät minusta nykyään tunnu niin syrjäisiltä ja vähäpätöisiltä, että täysin tietoisesti antaisin huonon julkisivun rumentaa niitä.
Vuonna 1911 valtuusto hyväksyi esityksen, jonka perusteella vasta perustetulle kaupungin yleisten töiden hallitukselle määrättiin tehtäväksi suorittaa julkisivutarkastusta. Tätä varten asetettiin toimikunta, johon kuuluivat kaupunginarkkitehti, asemakaava-arkkitehti sekä rakennustarkastaja. Tarkastus rajattiin koskemaan vain kaupunginosia 13–15 (Etu-Töölö, Taka-Töölö, Meilahti). Ratkaisuvalta kuului edelleen valtiovallalle.
Arkkitehtien piirissä keskustelu pääkaupungin rakennustaiteen tilasta jatkui kiivaana. Myös rakennustarkastaja Mauritz Gripenberg osallistui keskusteluun. Valtuuston vuonna 1914 hyväksymään rakennusjärjestykseen ei kuitenkaan uskallettu senaatin pelossa sisällyttää itsenäistä kaupungin julkisivutarkastusta. Senaatti vahvisti uuden rakennusjärjestyksen, joka tuli voimaan 1.6.1917, puoli vuotta ennen Suomen itsenäistymistä.
Marja Heikkilä-Kauppinen on selostanut historiateoksessaan ”Saanko luvan?” (2012) vuosien 1978–1982 poliittisluonteisen ”näytelmän” Helsingin julkisivutoimikunnan asemasta kaupungin organisaatiossa.
Julkisivupiirustusten tarkastustoimikunta
Lopulta kesäkuussa 1924 vahvistettiin johtosääntö uudelle julkisivupiirustusten tarkastustoimikunnalle. Asiaa pohtineen komitean alkuperäisestä päätöksestä poiketen Arkkitehtiliiton Helsingin osaston oikeus valita toimikuntaan kaksi vuosijäsentä ei toteutunut. Viran puolesta toimikuntaan kuuluivat rakennustarkastaja, kaupunginarkkitehti ja asemakaava-arkkitehti. Vuosijäseniksi valtuusto valitsi professori O. Tarjanteen ja puuseppä M. V. Långholmin.[4]
Johtosäännön mukaan julkisivupiirustusten tarkastustoimikunnan tehtävänä oli valvoa, että vahvistetun kaupunginasemakaavan alueella tai niillä kaupunkiin yhdistetyillä alueilla, joille kaupunginvaltuusto oli vahvistanut jaotuskaavan, rakennetut rakennukset täyttävät rakennustaiteellisesti kohtuulliset vaatimukset eivätkä häiritse kaupunkikuvaa. Toimikunnan velvollisuutena oli alustavasti tarkastaa kaikki julkisivupiirustukset ennen kuin ne alistettiin Yleisten rakennusten ylihallituksen tutkittaviksi. Toimikunnan oli myös tehtävä aloitteita julkisivukaavioiden laatimiseksi erityisiä kaupunkialueen katuja ja paikkoja varten. Lisäksi toimikunta voi tehdä kaupunginvaltuustolle esityksiä kunniakirjojen myöntämiseksi talonomistajille ja arkkitehdeille, jotka olivat laatineet rakennustaiteellisesti erittäin ansiokkaita rakennuksia.
Vuonna 1996 Helsingin rakennuslautakunta käynnisti vuotuisen Rakentamisen Ruusu -tunnustuspalkinnon. Esikuva palkinnolle saatiin Julkisivupiirustusten tarkastustoimikunnan johtosäännöstä 1924. Kuva jakotilaisuudesta Helsingin kaupungintalolla 30.1.2002. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen pitämässä Ruusun maljapuhetta. Takana rakennuslautakunnan puheenjohtaja Kauko Koskinen ja varapuheenjohtaja Merja Eskola. Ruusun vuodelta 2001 saivat kolme ansioitunutta asuntosuunnittelijaa: arkkitehdit Juhani Maunula, Kirsti Sivén ja Timo Vormala.
Julkisivukaaviot, asemakaavalaki, rakennusjärjestys ja johtosääntö
Julkisivupiirustusten tarkastustoimikunnan alkuvuosina laadittiin julkisivukaavioita ahkerasti. Riitta Nikula on tarkastellut niitä väitöskirjassaan (1981). Vuonna 1926 Helsingin rakennustarkastajana aloittanut Harald Andersin totesi vuonna 1927, että julkisivukaavioiden ansiosta otettiin käytäntöön yhtenäinen katonrajakorkeus, katonkaltevuus ja julkisivukäsittely.[5]
Asemakaava-arkkitehti Birger Brunila, joka laati myös virkansa puolesta kaavioita, oli samoin niiden vaikutukseen tyytyväinen:[6]
Monisanaiset korkeusmääräykset korvaa yksinkertainen piirustus, joka muutamin harvoin viivoin ilmaisee kaiken olennaisen ja jota tarpeen vaatiessa voidaan helposti muuttaa”.
Vuoden 1931 asemakaavalaki ja sitä täydentävä vuoden 1932 rakennussääntö merkitsivät, että kaaviot jäivät vähitellen pois. Tilalle tulivat asemakaavat ja niihin sisältyvät määräykset. Maistraatista tuli vanhojen kaupunkien yksinomainen rakennuslupaviranomainen. Yleisten rakennusten ylihallitus nimettiin vuonna 1936 Rakennushallitukseksi.
Toisen maailmansodan jälkeen Helsingin maantieteellinen alue moninkertaistui. Selvitysmies Yrjö Harvian vuonna 1936 esittämä, Helsinkiä ympäröivän laajan puolikaaren liittäminen pääkaupunkiin toteutui osittaisena vuonna 1946. Suuri alueliitos laajensi pääkaupungin hallintoaluetta 475 prosentilla.[7] Asukasluku tuplaantui.
Myös uuden rakennusjärjestyksen aikaan saaminen siirtyi sotien jälkeen. Vuoden 1945 rakennusjärjestyksessä määrätyt julkisivupiirustusten tarkastajat muuttuivat rakennusjärjestysmuutoksessa vuonna 1953 julkisivujen katselmusmiehiksi. Samalla käynnistyi Helsingin rakennustarkastustoimiston aikakausi uuden johtosäännön myötä.
Julkisivujen katselmusmiehet liitettiin rakennustarkastustoimiston apuelimeksi. Valtuuston sijaan maistraatin tehtäväksi tuli valita katselmusmiehiksi kaksi rakennustoimeen perehtynyttä henkilöä kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Käytännöksi vakiintui, että jäsenet olivat arkkitehtikunnan arvostettuja edustajia.[8] Viran puolesta puheenjohtajana toimi edelleen rakennustarkastaja ja jäseninä asemakaavapäällikkö ja kaupunginarkkitehti.
Julkisivujen katselmusmiesten lisäksi rakennusjärjestys sisälsi säännökset rakennuskatselmusmiehistä, jotka antoivat lausuntonsa maistraatille rakennushankkeen teknisistä ja terveydellisistä seikoista. Puheenjohtajana toimi maistraatin jäsen ja jäseninä rakennustarkastaja, kaupunginlääkäri ja palopäällikkö.
Rakentamisen Ruusu -palkinnon vuodelta 2009 sai akateemikko, arkkitehti Juha Leiviskä suunnittelemastaan Svenska Social- och Kommunalhögskolanin uudisrakennuksesta Helsingin Kruununhakaan.
Julkisivutoimikunta 1964–1989
Vuonna 1958 säädetty rakennuslaki tuli voimaan 1.7.1959. Uusi lainsäädäntö merkitsi uutta rakennusjärjestystä ja uutta johtosääntöä. Rakennustarkastustoimistosta tuli rakennustarkastusvirasto. Rakennusjärjestys vahvistettiin vuonna 1963 ja organisaatiomuutos tuli voimaan vuonna 1964. Julkisivujen katselmusmiehet korvattiin julkisivutoimikunnalla ja rakennuskatselmusmiehet tarkastustoimikunnalla.
Rakennustarkastajasta tuli tarkastustoimikunnan puheenjohtaja, ja toimikuntaa vahvistettiin rakenteiden suunnitteluun perehtyneellä rakennusinsinöörillä, jonka varamiehineen maistraatti valitsi kahdeksi vuodeksi kerrallaan. Julkisivutoimikuntaan tuli maistraatin valita aina kahdeksi vuodeksi kerrallaan kaksi henkilöä ja heille varamiehet. Rakennustarkastaja toimi edelleen puheenjohtajana sekä asemakaavapäällikkö ja kaupunginarkkitehti jäseninä.
Aikakauteen sijoittuu niin sanottujen vanhojen kaupunkien erityisrasitusten poistuminen. Tämä tarkoitti maistraatille ja järjestysoikeudelle kuuluneiden rakennusasioista päättämisen siirtymistä rakennuslautakunnalle. Maistraateista tuli valtion viranomaisia kokonaan muuttunein tehtävin. Suomessa siirryttiin yhtenäiseen rakennuslautakuntajärjestelmään 1.4.1978.
Uusi tilanne rakennuslautakuntineen toi päätöksentekoon poliittisen toimielimen. Vaikka rakennusvalvonta-asiat tuli edelleen ratkaista oikeusharkintaisesti, heräsi myös poliittisissa piireissä aiempaa suurempaa kiinnostusta erityisesti lupa-asioihin.
Suunnittelijakunnassa oli keskusteltu julkisivutoimikunnan roolista jo 1960-luvulla. Keskustelua käytiin erityisesti Arkkitehti-lehdessä. Sitä on tarkastellut perusteellisesti Marja Heikkilä-Kauppinen historiateoksessaan Saanko luvan?[9] Professori Osmo Lappo esitti julkisivutoimikunnan nimen vaihtoa kaupunkikuvatoimikunnaksi.[10]
Poliittisluontoiseksi äitynyt ja julkisuutta saanut kamppailu Helsingin julkisivutoimikunnasta käynnistyi kaupunginhallituksen toimesta rakennuslautakunnan aloitettua toimintansa 1.4.1978 ja kesti kaikkinensa neljä vuotta. Kaupungin ylimmällä johdolla oli haluja saada kaupungin omiinkin hankkeisiin kriittisiä lausuntoja antanut toimikunta hyppysiinsä. Marja Heikkilä-Kauppisen painava historiateos selostaa moniosaisen ”näytelmän” vaiheet.[11] Lopputulos oli, että rakennusjärjestyksen 6 §:ää, joka sisälsi säännökset julkisivutoimikunnasta ja tarkastustoimikunnasta, ei kumottu.
Lopulta vuonna 1990 hyväksyttiin uusi rakennusjärjestys, joka tuli voimaan 1.1.1991. Julkisivutoimikunnasta tuli kaupunkikuvaneuvottelukunta ja tarkastustoimikunnasta teknillinen neuvottelukunta. Neuvottelukuntien kokoonpanosta ja tehtävistä määrääminen jäi tehtäväksi rakennusvalvonnan johtosäännössä. Merkittäviä muutoksia ei tullut. Rakennuslautakunnan toimesta neuvottelukuntiin kahden vuoden toimikaudeksi valittavien jäsenten ammatillisia pätevyysvaatimuksia tosin tiukennettiin. Käytännöksi myös vakiintui, että kaupunkikuvaneuvottelukunnan asiantuntijajäsenistä toisen toivottiin olevan ansioitunut erityisesti asuntosuunnittelussa ja toisen perehtynyt rakennussuojelukysymyksiin.
Opintomatkoista muodostui 2000-luvulla vakiintunut osa kaupunkikuvaneuvottelukunnan työtä. Kevään 2003 opintomatkan kohteena olivat Kööpenhamina, Hampuri ja Amsterdam. Kuvassa Kööpenhaminan Tuborg North alueeseen tutustumassa arkkitehti Yrjö Rossin opastuksella ylhäältä vasemmalta Pentti Kareoja, Jarmo Pulkkinen, Jussi Nortomaa, Jaakko Markkula, Pia Ilonen, Terhi Tikkanen-Lindström. Alhaalta vasemmalta Lauri Jääskeläinen, Annukka Lindroos, Marjatta Uusitalo, Juha Pulkkinen, Käpy Paavilainen, Tanja Sippola-Alho.
Maankäyttö- ja rakennuslaista toimialauudistukseen
Vuoden 2000 alusta voimaan tullut maankäyttö- ja rakennuslaki johti jälleen uuteen rakennusjärjestykseen. Maankäyttö- ja rakennusasetuksen 4 § sääti yksiselitteisesti, että ”rakennussuunnitelmien kaupunkikuvallisen ja teknisen tarkastuksen järjestämisestä voidaan määrätä johtosäännöllä”.
Niinpä molemmista neuvottelukunnista otettiin rakennusjärjestyksen sijaan määräykset Helsingin rakennusvalvonnan johtosääntöön. Uutta olivat maininnat julkisesta ulkotilasta sekä rakennusjärjestyksessä että johtosäännössä, kaupunkikuvan rinnalla. Rakennuksen elinkaarta koskevaan rakennusjärjestyksen lukuun tuli määräys paikalla muuratuista tiilijulkisivuista kantakaupungissa, tietyin lievennyksin. Määräys teki tehtävänsä. Kaavoittaja omaksui sen lähes poikkeuksetta kantakaupungin uusiin kaavoihin.
Neuvottelukunnat jatkoivat työskentelyänsä totuttuun ja vakiintuneeseen tapaansa. Pitkään käytäntönä ollut järjestely, jossa neuvottelukuntien sihteerin tehtäviä oli hoidettu juristien toimesta, muuttui vähitellen. Jatkossa kaupunkikuvaneuvottelukunnan sihteerinä tuli toimimaan lähtökohtaisesti arkkitehti ja teknillisessä neuvottelukunnassa insinööri.
Johtosääntömuutoksessa (2012) neuvottelukuntien jäsenmäärää vahvistettiin. Kaupunkikuvaneuvottelukuntaan tuli uudeksi jäseneksi kaupunginmuseon edustaja, ja teknillistä neuvottelukuntaa vahvistettiin toisella rakennuslautakunnan kahdeksi vuodeksi kerrallaan valitsemalla jäsenellä, jolta edellytettiin korkeata talotekniikan asiantuntemusta.
Hiukan vuosien 1978–1982 kaltainen näytelmä lähti toistumaan, kun Helsinki päätti toteuttaa johtamisjärjestelmä- ja toimialauudistuksen ja siirtyä pormestarimalliin. Aiemmat noin 30 hallintokuntaa lakkautettiin ja vuoden 2017 kunnallisvaalien jälkeen toiminnot sijoittuivat neljään toimialaan. Kutakin toimialaa johtaa toimialajohtaja ja apulaispormestari ja ylimpänä on pormestari ja kansliapäällikkö. Virastoja ja virastopäälliköitä ei enää ollut.
Toimialauudistuksen vuosia kestänyt valmistelu herätti kaupungin johdossa jälleen ajatuksia rakennusvalvonnan virtaviivaistamisesta ja hankaluuksia aiheuttavasta kaupunkikuvaneuvottelukunnasta luopumisesta.
Toimialauudistus tarkoitti, että vanhat johtosäännöt heitettiin romukoppaan ja kaupunki siirtyi koko kaupunkia ja sen toimintaa säätelevään hallintosääntöön. Johtosäännöistä luopumista ja kunnan hallinnosta ja toiminnasta määräämistä kunnan hallintosäännössä edellytti jo uusi, vuoden 2015 kuntalakikin.
Kaupunkikuvallisen toimielimen pelastukseksi koitui ainakin jossakin määrin kysymys rakennusten turvallisuudesta ja terveellisyydestä. Toimialauudistuksen perusideaa markkinoitiin sektorirajojen liudentumisella ja kaupungin sisäisen hallinnon yhteistyön helpottumisella. Molemmat neuvottelukunnat olivat edeltäjineen edustaneet juuri eri hallintokuntien yhteistyötä, täydennettynä kaupungin ulkopuolisella asiantuntemuksella.
Teknillinen neuvottelukunta oli koettu tärkeänä takaamaan merkittävien rakennuskohteiden paloturvallisuus. Lisääntyneet rakennusten sisäilmaongelmat koskettivat kaupungin omaa opetus- ja hoivarakennusten suurta määrää. Kaupungin johto arvioi, että joka tapauksessa tarvitaan teknillisen neuvottelukunnan tapainen yhteistyöelin.
Muun muassa Suomen Arkkitehtiliiton puheenjohtaja Leena Rossi otti asiaan kantaa ja peräänkuulutti pääkaupungin tarvitsevan kaupunkikuvasta huolehtimista – ja sitä vaalivan huolehtijan.[12] Myös valtuuston joiltakin poliittisilta ryhmiltä tuli samansuuntaisia kannanottoja.
Muutaman kuukauden pohdinnan jälkeen kaupungin uusi kansliapäällikkö asetti ensin teknillisen työryhmän, ja puolitoista kuukautta myöhemmin kaupunkikuvatyöryhmän.[13] Molempien työryhmien tavoitteeksi kirjattiin toimia tehokkaana lupakäsittelyn alkuvaiheen työkaluna, joka arvioi tasapuolisesti rakentamishankkeen lakiin perustuvien edellytysten täyttymistä.
Kaupunkikuvatyöryhmän kokoonpano muuttui. Kaupunginmuseon pysyvä edustaja jätettiin pois. Tilalle tuli kaupunkikuvayksikön päällikkö, joka käytännössä oli jo aiemmin ollut kokouksissa läsnä, sekä kaupungin maisemasuunnittelupäällikön nimeämä edustaja. Kaupungin ulkopuolisten jäsenten kutsuminen työryhmiin annettiin kaupunkiympäristön toimialan tehtäväksi.
Lausunnoilla vaikutetaan
Edellä olen käynyt byrokraattisella otteella läpi pääkaupungin kaupunkikuvan arviointia varten eri vuosisatoina ja vuosikymmeninä tehtyjä organisatorisia ratkaisuja. Yhteisenä nimittäjänä on, ettei missään vaiheessa katselmusmiehille, tarkastajille, toimikunnalle, neuvottelukunnalle tai työryhmälle ole annettu lopullista päätösvaltaa. Valta ja vaikutus on perustunut lausuntoihin ja kannanottoihin. Toisinaan myös eräänlaiseen ”väsytystaktiikkaan”. Luvanhakijalle on kuitenkin aina kuulunut oikeus saada hakemukseensa valituskelpoinen päätös.
Toiminta on säännöllisin väliajoin herättänyt kritiikkiä. Milloin kaupunkikuvallinen arviointi on koettu hampaattomaksi, milloin sitä on vuorostaan kritisoitu mielivallaksi ja toisarvoisiin asioihin puuttumiseksi.
Kaupunkikuvallisen arvioinnin vaikuttavuutta on lähes mahdoton luotettavasti mitata. Toisaalta sama pätee rakennusvalvonnan työhön yleisemminkin. Valvonnan onnistuminen näkyy yleensä vasta pitkällä viiveellä – eikä aina silloinkaan.
Turha on myös väittää, etteikö vuosikymmenten aikana olisi annettu lausuntoja, jotka ovat jääneet historiaan huteina. Ehkä kuuluisin niistä on julkisivutoimikunnan Temppeliaukion kirkosta 20.7.1966 antama kielteinen lausunto. Toimikunta oli tyytymätön kirkon kupoliratkaisuun ja piti kivimuuria kulissimaisena ratkaisuna, volyymiltään liioiteltuna sekä rakenteellisesti irrallisena. Rakennustarkastaja Aulis Salo esitteli lupahakemuksen maistraatille kielteisenä. Maistraatin lisäjäsen, arkkitehti Mikko Karjanoja puolsi luvan myöntämistä ja maistraatti myönsi rakennusluvan 22.9.1966.[14]
Kahdenkymmenen vuoden takaisessa artikkelissani olen pohtinut, voiko kollegiotyyppinen toimielin tavallaan sokeutua ja tuomita suunnitelman, joka on ”erilainen” ja erityisen poikkeava. Kuinka hyvin toimielin pystyy havaitsemaan vasta ajan myötä kehittyvät helmet? Ja toisaalta, karsimaan heikkolaatuiset ja ehkä vain rakentamisaikanaan keskitason yläpuolelle nousevat hankkeet.[15]
Yleisesti voi kuitenkin väittää, että useamman asiantuntijan voimin on todennäköisempää päätyä objektiivisestikin suhteellisen luotettavaan tulokseen. Helsingin kaupunkikuvatoimielimen ulkopuoliset asiantuntijajäsenet ovat poikkeuksetta edustaneet arkkitehtikunnan parhaimmistoa. Joukossa on ollut sekä suunnittelun että yliopisto-opetuksen kokeneimpia ja arvostetuimpia edustajia. Helsinki on saanut kaupunkikuvan toisinaan myrskyisään arviointiin sellaista osaamista, jota ei helposti muuten olisi ollut tarjolla.
Arkkitehtuurille on ominaista tyylivaihtelut ja eri koulukunnat. Esimerkkinä lähimenneisyydestä voisi mainita niin sanotun Oulun koulukunnan, akateemikko Reima Pietilän opetuskaudella 1973–1979 Oulun yliopistossa syntyneen regionalistisen suuntauksen. Helsingissä Oulun koulukunnan osin postmodernistiseksi miellettyä arkkitehtuuria ei kaikilta osin noteerattu, ei siitäkään huolimatta, että Raili ja Reima Pietilän ansiot tunnustettiin. Postmodernismi edusti monille Otaniemessä oppinsa saaneelle arkkitehdille jotain epäilyttävää ja keinotekoista, ”epärehellisyyttä”.[16]
Jatkuvuus
Helsingin systemaattisen kaupunkikuvallisen arvioinnin lähtökohtana on toiminnan jatkuvuus. Korotus suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi vuonna 1812 merkitsi ylimmän hallintovallan, muun keskitetyn byrokratian, korkeamman opetuksen ja keskeisten kulttuurilaitosten sijoittumista siihen saakka lähinnä satamastaan ja Viaporin (nyk. Suomenlinna) linnoituksesta tunnettuun merenrantakaupunkiin. Helsinki lähti myös kehittymään suureksi teollisuuskeskukseksi. Rautatieverkoston rakentuminen mullisti yhteydet sisämaahan ja Pietariin.
Lähes keskeytymättömänä jatkunut väkiluvun kasvu on ylläpitänyt vilkasta rakennustoimintaa. Olennaista on ollut, että kaupunki on huolehtinut riittävistä voimavaroista kaavoituksessa ja rakentamisen valvonnassa. Kaavoituksen ja rakennusvalvonnan yhteistyön intensiivisyys on vaihdellut, mutta pysyvänä pohjavireenä se on ollut monen viranhaltijapolven ajan.
Kaupunkikuvallinen arviointi on perustunut mitä suurimmassa määrin kaavoittajan ja rakennusvalvonnan yhteistyöhön. Kaupunginmuseon rooli on myös ollut merkittävä. Toivottavaa olisi, että kaupunginmuseon edustaja pääsisi jälleen pysyvästi mukaan jäsenenä eikä vain kuultavaksi kutsuttuna asiantuntijana nykyisen kaupunkikuvatyöryhmän kokoustyöskentelyyn.
Julkisen ulkotilan merkitys asukkaille on ollut jo pitkään kasvussa. Myös siltä osin tarvitaan yhdessä tekemistä, kun luodaan korkeatasoista ja viihtyisää kaupunkia.
Jatkuvuutta on merkinnyt myös rakennuslautakunnan vuotuinen tunnustus, Rakentamisen Ruusu. Vuonna 2023 palkinto rakennusvalvonnan tarkoitusperiä esimerkillisesti edistävälle teolle jaettiin 28. kerran. Ulla Vahtera on selostanut perusteellisesti palkitsemisen ideologiaa ja taustoja RY-julkaisun artikkelissaan vuodelta 2023.[17] Artikkelissa on myös omia muisteluksiani palkitsemisen syntyvaiheista.
Idea lähti kehittymään julkisivupiirustusten tarkastustoimikunnan sata vuotta sitten vahvistetusta johtosäännöstä. Toimikunnan erääksi tehtäväksi oli määrätty esitysten tekeminen kaupunginvaltuustolle kunniakirjojen myöntämisestä talonomistajille ja arkkitehdeille, jotka ovat teettäneet erittäin ansiokkaita rakennuksia. Tähän historialliseen yksityiskohtaan viitaten tein aikoinaan kaupunkikuvaneuvottelukunnan seminaarissa aloitteen palkitsemiskäytännön elvyttämisestä. Muutaman vuoden valmistelun jälkeen ajatus toteutui. Ruusu-tunnustuksen myöntäjäksi tuli rakennuslautakunta.
Mielsin 40-vuotta kestäneellä urallani Helsingin rakennusvalvonnassa kaupunkikuvallisen asiantuntijaelimen roolin keskeiseksi. Ensin nuorena juristina sihteerin tehtävissä, ja puheenjohtajana syksystä 2000 syksyyn 2016. Koin toimielimen pystyvän vaikuttamaan Helsingin kaupunkikuvan laatuun. Silloisissa viikoittaisissa, keskimäärin kolmen tunnin kokouksissa keskustelu oli ammatillista mutta samalla monipuolista. Suunnitelmia tarkasteltiin paitsi yksittäisinä rakennuskohteina niin myös niiden liittymistä ympäristöönsä. Myös asuntosuunnitteluun laatuun kiinnitettiin huomiota. Merkittävistä kaavoista ja rakentamistapaohjeista annettiin lausuntoja.
Kaupunkiympäristön toimialan kaupunkikuvatyöryhmä jatkaa tätä traditiota. Kansliapäällikön asettamispäätöksessä todetaan:
Lupapäätöksen lopullisesta valmistelusta myös kaupunkikuvakysymysten osalta vastaa asian vastuuvalmistelija, joka voi tarvittaessa tukeutua työryhmän lausuntoon.
Rakentamislain tullessa voimaan vuoden 2025 alusta olisi tilaisuus sisällyttää uusittavaan kaupungin hallintosääntöön määräykset rakennussuunnitelmien kaupunkikuvallisen ja teknisen tarkastuksen järjestämisestä, kuten rakentamislain 100 § asiasta säätää ja mahdollistaa. Alvar Aallon sanoin: ”Pitää olla intohimoa kvaliteettiin”.
Lauri Jääskeläinen
Varatuomari, valtiotieteiden maisteri.
Kuvat: Lauri Jääskeläinen, Arno de la Chapelle, Yrjö Rossi, teoksista Saanko luvan?, Rakentamisen Ruusu 1995–2006 ja Rakentamisen Ruusu 2007–2011.
[1] Marja Heikkilä-Kauppinen: Saanko luvan? 2012, s. 28–38.
[2] Heikkilä-Kauppinen, s. 48–51.
[3] Arkitekten 1912, s. 45.
[4] Riitta Nikula: Yhtenäinen kaupunkikuva 1900–1930. Suomalaisen kaupunkirakentamisen ihanteista ja päämääristä, esimerkkeinä Helsingin Etu-Töölö ja Uusi Vallila. Helsinki 1981, s. 158–160.
[5] Sirkka Impolan päiväämätön ja julkaisematon käsikirjoitus ”Helsingin kaupungin rakennustoimen valvonta”.
[6] Heikkilä-Kauppinen, s. 203.
[7] Jouni Yrjänä: Maata näkyvissä. Helsingin maanhankinnan viisi vuosisataa. 2013, s. 104.
[8] Heikkilä-Kauppinen, s. 208–209.
[9] Heikkilä-Kauppinen, s. 224–229.
[10] Osmo Lappo: Kaulasta poikki vaiko kovat lääkkeet. Arkkitehti 7/1969 s. 50.
[11] Heikkilä-Kauppinen, s. 268–273.
[12] Leena Rossi: Kaupunkikuva tarvitsee huolehtijansa. Arkkitehtiuutiset 10/2017 s. 14.
[13] Kansliapäällikön päätökset 31.10.2017 ja 15.11.2017.
[14] Timo ja Tuomo Suomalaisen suunnitteleman Temppeliaukion kirkon rakennuslupaprosessin on selostanut yksityiskohtaisesti Maila Mehtälä. Mehtälä: Temppeliaukio. Kirkko Suursaaresta länteen. 2003 s. 106–108.
[15] Lauri Jääskeläinen: Voiko kaupunkikuvaa reguloida? RY Rakennettu Ympäristö 3/2004 s. 50–55.
[16] Ks. esim. Anni Vartola: Kuritonta monimuotoisuutta. 2014, s. 165–168 ja Heikki Kaikkonen: Heikki Taskisen arkkitehtuuri. 2012 s. 53–64.
[17] Ulla Vahtera: Rakennusvalvonnat palkitsevat osaajia. RY 2/2023.
