1940-luku – korsujen ja jälleenrakentamisen vuosikymmen.
1940-luvun arkkitehtuuria on totuttu pitämään aineellisena ja henkisenä lamakautena, jota sävytti romantiikka. Romantiikalle ei syntynyt omaa arkkitehtuuriteoriaa eikä aattellista ohjelmaa.
Läheisessä menneisyydessä oli funktionalismin uhkea aate ja läheisessä tulevaisuudessa odotti aika, jolloin suomalainen arkkitehtuuri kohosi kansainväliseen eliittiin.
Arkkitehtonisessa jäsentelyssä romantisoivaa suuntaa on helposti ymmärretty reaktiona sodan koettelemuksia vastaan, mutta monet ratkaisut olivat käytännön sanelemia. Puutetta oli lähes kaikesta materiaalista. Rakennustarvikkeet olivat ”kortilla”, samoin kuin muutkin jokapäiväiset tavarat. Ensimmäisenä joutuivat säännöstelyn piiriin sementti ja betoniteräs. Seuraavana oli bitumin ja bitumijalosteiden, kattohuovan, maalien ja tiilien vuoro.
Puuta ja kiveä kyllä löytyi, tosin sahatavara oli ajoittain vähissä. Materiaalien puutteet täytyi korvata usein kekseliäisyydellä. Aikaa on jälkeenpäin kuvattu lähinnä materiaalien ja yksityiskohtien romantiikaksi. Romantiikka oli kuitenkin kaukana mielestä, kun sementtiä ei ollut riittävästi ja sekaan pestiin täytteeksi kiviä, maali korvattiin puhalluslampulla ja vanha hirsirakentaminen puuliitoksineen ja tappeineen oli voimissaan.
Tasakatto korvattiin harjakatolla, kun huopaa ei ollut saatavilla eikä tasakattoa saatu tiiviiksi. Erilaisten korvikkeiden valmistamisessa oltiin kekseliäitä. OLHA-lämmöneristyslevyjä tehtiin pelkästä oljesta lämmössä ja kovassa paineessa yhteen puristamalla, jolloin oljet ilman mitään lisäaineita puristuivat yhteen huokoiseksi levyksi.
Ilmaa sentään oli saatavilla. Voimapaperista valmistettiin Aalto-levyjä, joissa suorilla seinämillä ja aaltomaisilla poimuilla ilma oli sidottu ohuisiin kerroksiin.
Villa Mairean sisäänkäynti ja korsun sisäänkäynti 1941. Funktionalismin aihepiiri kiehtoi monia arkkitehteja 40-luvun alussa.
Villa Mairean sauna 1938 ja Ilmari Tapiovaaran suunnittelema korsu Aunuksen kannaksella 1943. Korsuun rakennettiin vapaamuotoinen räystäs, jotta sitä oli vaikemapi havaita ilmasta käsin.
Arkkitehtiylioppilas Erik Kråkströmin suunnittelema komentokorsu Tiikerinlinna
Alvar Aallon 1945 Artekin näyttelypaviljongissa Hedemoran 500-vuotisnäyttelyyn on havaittavissa korsuarkkitehtuurin materiaalisävyjä.
Kotoinen puu oli paitsi saatavuutensa puolesta, myös ilmaisultaan otollinen materiaali. Puuta käytettäesssä siirtyivät monet korsuarkkitehtuurin koristeaiheet luontevasti myös siviilikäyttöön. Aulis Blomstedtin suunnittelemassa Rysäkalliossa (1946) on pitkiä koirankaulalle savostettuja nurkkia ja koristeellisia puuleikkauksia.
Aarne Ervin suunnittelema (1946) Kestikartano Helsingin keskustassa konttoritaloon sisustettuna mukaili karjalaista hirsirakennusperinnettä. Valaisimet olivat uniikkeja Paavo Tynellin suunnittelemia.
Kivi on puun tapaan suoraan luonnosta saatava materiaali, ja silläkin on ajan materiaalitavoitteille kuuluvia ominaisuuksia. Liuskekivillä päällystettiin seiniä ja lattioita.
Sillä muurattiin tiilen tapaan seiniä, takkoja ja savupiippuja. Varsin suosittua oli asettaa kiviä tiilimuuraukseen niin, että ne rakennuksen jalustassa, seinässä tai savupiipussa olivat yksittäisiä rupia tai tiheitä kiviryhmiä, jotka koristeellisina luonnonaiheina tulivat esiin vaaleasta rappauspinnasta.
Hyviä esimerkkejä tästä ovat Aarne Ervin Pyhäkosken voimalaitoksen vierasmaja ja Lohjan seurakuntatalo vuodelta 1949. Se on kokonaan päällystetty kivilaatoilla niin, että vaikutelmaksi muodostuisi vieressä olevan keskiaikaisen kivikirkon seinien mukainen kivilatomus.
Yksityiskoti Pihlava, Alvar Aalto 1946.
Liioitellun karkea rappaus, ns. papurappaus, antoi jo sellaisenaan valon ja varjon vaihtelussa elävän pinnan. Joskus rappaukseen saatettiin muovailla reliefimäisiä kuvioita ja kuvia. Tästä esimerkkinä Elsi Borgin, Olavi Sortan ja Otto Flodinin Lastenlinna (1947).
Erik Bryggmanin huvila 1948–49 Nuuttila. Pohjaratkaisun suunnittelussa ovat voimakkaasti kumpuileva maasto, vanhat tammet ja suuret siirtolohkareet olleet määräviä tekijöitä. Luontoon sopeutuva ja sen mukainen vapaa pohjaratkaisu edustaa 40-luvun pyrkimyksiä parhaimmillaan. Sisustukseen liitettiin uutta esineistöä. Viherkasvit, korituolit ja rottinkihuonekalut olivat uutta muotia ja eksoottinen korvike kaukokaipuuta lievittämään, kun ulkomaanmatkat jäivät viisumipakon ja valuuttasäännöstelyn vuoksi useimmille haaveeksi.
Portaiden ja parvekkeiden kaiteet olivat niin ikään otollisia paikkoja koristelulle. Kaiteiden ohut teräs taipui helposti pehmeäpiirteiseksi aaltoviivaksi, mutkistui kulmikkaaksi murtoviivaksi tai figuratiiviseksi kuvioksi.
Arvoissa nykypäivään on yhtymäkohtia kuten ympäristöystävällisyys, käyttäjälähtöisyys, luonnon moninaisuus ja kohtuuhintainen asuminen. Kiertotaloutta harjoitettiin, vaikka sana ei ollut vielä tuttu. Talteen erotetaan rakennusosat ja käytetään uudelleen, esimerkkinä tiilenkierrätys Teekkarikylässä. Vuonna 1950 alkoi sodan keskeyttämän Otaniemessä sijaitsevan Teekkarikylän rakentaminen. Sen ensimmäiset talot valmistuivat Heikki ja Kaija Sirenin suunnittelemina toukokuussa 1952. Teekkarit puhdistivat talkoilla opiskelijakämppiensä rakennusaineiksi 800 000 tiiltä. Neuvostoliitto tuhosi oman suurlähetystönsä ensimmäisessä Helsingin suurpommituksessa jatkosodassa. Tiilet kerättiin lähetystön rauniosta.
Arkkitehtuuri läheni luontoa ja yritti omaksua luonnon estetiikkaa. Luonnonläheisyydestä tuli lopulta suomalaisen arkkitehtuurin tavaramerkki kansainvälisillä markkinoilla. Nöyrä ja herkkä luontosuhde säilyi 60-luvun lopulle saakka. Pyrkimyksenä ollut pehmeäsävyinen kokonaisvaikutus tavoitettiin luonnonläheisillä materiaaleilla ja koristeellisilla yksityiskohdilla. Aika olikin lähinnä materiaalien ja yksityiskohtien romantiikkaa. Pyrkimyksenä oli luoda kauneutta arkeen.
1940-luvun ja 2020-luvun rakentamisessa on paljon samaa.
Puusta valmistetuilla materiaaleilla on pitkä käyttöikä ja elinkaari. Esimerkiksi sahojen sivutuotetta purua käytettiin 1940-luvulla lämpöeristeenä. Nykyisin sivutuotteena on kuusihake, joka jalostetaan puukuiduksi. Siitä valmistetaan rakennusmateriaaleja, kuten puukuitueristeitä, tuulensuojalevyjä ja aluskatelevyjä. painovoimainen ilmanvaihto on otettu uudestaan käyttöön. Kutterinlastukin on taas tuotteistettu lämpöeristeeksi. Keväällä on valmistunut painovoimaisella ilmanvaihdolla, hengittävillä pintamateriaaleilla ja massiivitiilirakenteella toteutettu 29 asunnon kerrostalo Oulunkylään.
Nykyisen moninaisen materiaalitulvan keskellä, perusmateriaalit puu ja kivi tuntuvat ekologisilta ja raikkailta. Muuttuuko ihminen? Ollaanko palaamassa luonnonmukaiseen rakentamiseen teollisen vallankumouksen jälkeen?
Matti Karjanoja
Arkkitehti.
Kuvat: Puolustusvoimien kuva-arkisto (Arkkitehtuurimuseo), mustavalkokuvat
Designmuseo (Paavo Tynellin valaisinvalokuva)
Matti Karjanoja, värikuvat.
1940-luku, korsujen ja jälleenrakentamisen vuosikymmen -näyttely, Erkki Helamaa, Matti Karjanoja.
Kun professori Erkki Helamaa (Hela osallistui itse jatkosotaan) pyysi minua mukaansa tekemään 1940-lukunäyttelyä 1981 hän sanoi:”Nyt on sopiva aika tehdä arkkitehtuurinäyttely ajasta, jota ei tähän asti ole arvostettu”. Myös tuolloinen Suomen rakennustaiteen museon johtaja (1978–1983) Juhani Pallasmaa oli myötämielinen näyttelylle. Toki Neuvostoliiton suurlähetystölle piti tiedottaa asiasta ja kutsua suurlähettiläs avajaisiin. Näyttely oli Suomen Akatemian rahoittama ja se kiersi Helsingin lisäksi Kotkassa, Jyväskylässä ja Rovaniemellä vuosina 1983–84. Näyttelystä kiinnostuivat erikoisesti sotaveteraanit, joista nuorimmat olivat tuolloin 57-vuotiaita.
