Tekniikka on kaunista, ainakin kun se ei näy

Helsingin ydinkeskustassa sijaitsee Insinööritoimisto Granlundin suunnittelukohteiden Bermudan kolmio, jonka kulmat ovat Sanomatalo, Kiasma ja Musiikkitalo. Kaikki ovat olleet haastavia kohteita, joissa arkkitehtuuri ja talotekniikka on yhdistetty hienolla tavalla palvelemaan lopputulosta. Kohteissa on LVI-tekniikka piilotettu niin, ettei nykyään rakennuksissa liikkuville tule mieleen miettiä, miten kaikki on saatu toimimaan.

Vuonna 1995 Sanomatalon arkkitehtikilpailun voitti Jan Söderlundin ja Antti-Matti Siikalan läpikuultava lasiluomus, joka oli kansainvälisen lasiarkkitehtuurisuuntauksen edelläkävijä Suomessa. Runsaalla lasin käytöllä julkisivussa korostettiin talon avoimuutta ja keveyttä.

Julkisivujen lasiratkaisut tuli ratkaista siten, että tilat ovat toimivia ja käytettäviä. Kilpailun ratkettua heräsi kysymys, onko tällaisen rakennuksen toteuttaminen Suomessa ylipäätään mahdollista.

Myös rakennusvalvontaa varten jouduttiin laatimaan runsaasti energiaselvitysyksiä, koska Suomen rakennusmääräykset eivät tuolloin tunteneet kokonaan lasista tehtyjä julkisivuja. Asia osoitettiin laskelmilla ja käytännössä tavoitekulutuslaskelmat ovat osoittautuneet oikeiksi. LVI- suunnittelijan laatimat tekniset laskelmat mahdollistivat erikoisen ratkaisun, joka edelleen tänä päivänä herättää ihmetystä ja ihailua. Sanomatalo valmistui vuonna 1999.

Kiasma voitti kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun, johon osallistui 516 työtä. Toteutettavaksi valittiin yhdysvaltalaisen Steven Hollin Chiasma, joka tarkoittaa hermojen risteystä ja sille oli helppo antaa suomenkieliseksi nimeksi Kiasma. Palkintolautakunta totesi perusteluissaan: Rakennus on salaperäisesti veistosmainen kappale. Julkisivujen materiaalivalinnat ovat ennakkoluulottomia. Rakennus on teknisiltä ratkaisuiltaan monipuolisesti mietitty ja ansiokkaasti esitetty. Erikoismaininnan arvoista oli, että Mannerheimin ratsastajapatsas sai jäädä paikalleen.

Steven Holl toimi New Yorkissa ja toteutussuunnittelusta vastasi hänen yhteistyökumppaninsa Juhani Pallasmaan arkkitehtitoimisto Suomessa.

Kiasman suunnittelun lähtökohtana oli, että tekniset laitteet eivät saa olla näkyvissä. Näyttelytilojen lämpö- ja kosteusolosuhteiden hallinnalle asetettiin tiukat vaatimukset. Lisähaasteita ilmastoinnin suunnittelun toi Kiasman sijainti Helsingin keskustassa, mikä vaati tehokasta suodatusta. Suunnittelussa tehtiinkin paljon selvityksiä ja simulointeja olosuhteiden ja energiatalouden taloudellisuuden varmistamiseksi. Yhteydenpito tapahtui vielä siihen aikaan faksilla ja puhelimella.

Kaikki tekniikka onnistuttiin saamaan piiloon, ja se on näkymättömissä näyttelyvierailta. Kiasman kahteen suuntaan kaarevan rungon ymmärtäminen ilman 3D-mallia ei ollut kuitenkaan aivan helppoa. Työtä aloitettaessa tasopiirustuksia tulkinnut ilmanvaihtourakoitsija kertoi, että 15 asteen kanavamutkat eivät kuuluneet tarjoukseen. Työselityksestä löytyi kuitenkin lause, jossa kerrottiin, että tällaisia kulmakappaleita sijaitsee viiden metrin välein. Asennukset onnistuivat eikä lisälaskun mahdollisuutta syntynyt. Nykyään tietomallipohjaisesti suunnitellussa kohteessa ei tällaista ongelmaa pääsisi syntymään. Kiasma avattiin 1998.

Musiikkitalon suunnittelusta järjestettiin kaksivaiheinen kansainvälinen arkkitehtikilpailu, jonka voitti LPR arkkitehdit OY teoksellaan A mezza voce. Rakennuspaikka olemassa olevien julkisten rakennusten keskellä lisäsi haastetta. Julkisen projektin insinöörisuunnittelusta järjestettiin myös kilpailu, jossa edellytettiin, että suunnittelussa tullaan hyödyntämään tietomallinnusta mahdollisimman laajasti. Granlund valittiin suunnittelijaksi vankan tietomallinnuskokemuksensa perusteella. Musiikkitalon projektia voidaan pitää tietomallinnuksen ammattikouluna. Aikaisemmin oli kehitetty työmenetelmiä, joita tietomallipohjainen suunnittelu tulisi tarvitsemaan. Musiikkitalon tapauksessa nämä opit siirrettiin oppikirjasta käytännön tasolle. Prosessi oli vaiherikas ja raskas.

Mallinnus toteutettiin tietomallinnusohjeen mukaisella mallinnustarkkuudella, joka oli noin 5–20 cm. Suunnittelussa 3D-mallin tarkkuustasoa nostettiin. Verkostojen mallinnus nousi siis sellaiseen arvoon, jota ei oltu aikaisemmin muissa vastaavan kokoluokan kohteissa vielä nähty. Syynä olivat ahtaat tilat. Mallin tarkkuustasoa oli nostettava, jotta kaikki järjestelmät saatiin yleensä mahdutettua kohteeseen, vieläpä siten että järkevät huoltoreitit säilyvät.

Tekniset tilat ovat tämän tyyppisessä kohteessa säännöllisesti liian pieniä. Suuret ilmamäärät ja matalat äänitasot vaativat väljästi mitoitettuja ilmankäsittelykoneita ja kanavistoja. Ajat olivat siis muuttuneet: enää ei suunnittelijalta tilata leikkausta jostain kohdasta vaan työmaa hakee tarvittavan tiedon itse mallista.

Kohteen opetus tietomallimielessä on ollut, että projektiryhmän yhteistyön merkitys tulee kasvamaan. Eri suunnittelijoiden on tunnettava toistensa suunnittelumenetelmät, jotta päästään hedelmälliseen lopputulokseen. Kaikkien suunnitelmien tulee olla tietomallipohjaisia, ja mallin ja 2D-piirustuksen on täsmättävä keskenään.