Menu
Pitkän uran Museovirastossa tehnyt Seija Linnanmäki väitteli maaliskuussa 2024 Aalto-yliopistossa tohtoriksi ilmanvaihtoteknologian integroinnista moderniin arkkitehtuuriin.
Seija Linnanmäen väitöskirja Ilmastoitu? Moderni on kriittishistoriallinen katsaus koneellisen ilmanvaihtoteknologian maailmanvalloitukseen länsimaisessa toimistoarkkitehtuurissa mutta myös kunnianosoitus sitä kehittäneille uranuurtajille. Punaisena lankana kulkee insinöörien ja arkkitehtien yhteistyö ja sen tärkeyden oivaltaminen. Konkreettisiksi tapausesimerkeiksi Linnanmäki on valinnut kaksi helsinkiläistä, toisen maailmansodan jälkeen rakennettua toimistotaloa, Voima-talon ja Teollisuuskeskuksen.
Ilmanvaihtoteknologia, silloin kun sillä ymmärretään koneiden avulla hoidettua ilmanvaihtoa, lähti kehittymään erityisesti Amerikassa 1900-luvun alkuvuosina. Seisovan ilman haittoihin herättiin 1800-luvulla. Sen tiedettiin aiheuttavan sairauksia. Sairaaloiden, koulujen, vankiloiden, kaivosten ja laivojen ilmanvaihdon parantaminen koettiin tärkeäksi. Hygienia nousi muutoinkin keskiöön teollistumisen edetessä. USA:ssa ryhdyttiin puhumaan tasalaatuisen ja -lämpöisen sisäilman eduista.
Suomessa päähuomio oli pitkään suojautuminen talven kylmyydeltä. Vaikka valon ja puhtaan ilman merkitys ymmärrettiin, menivät voimavarat välittömämmin kuolleisuutta kasvattavien olosuhteiden torjuntaan.
Tilanne lähti muuttumaan Suomessakin 1930-luvulla. Esikuvia saatiin myös amerikkalaisista pilvenpiirtäjistä. Arkkitehtipioneereina toimivat Alvar Aalto, Aarne Ervi ja Viljo Revell ja LVI-suunnittelijana DI Torsten Kranck. Aino ja Alvar Aallon Viipurin kirjastossa (1927–35) Kranck toimi vielä alkuperäisen koulutuksensa mukaisesti sähkösuunnittelijana, mutta erikoistui myöhemmin nimenomaan uusien koneellisten ilmanvaihtolaitteiden asiantuntijaksi.
Carrier-ilmastointia. Teollisuuskeskus Oy:ssä ikkunoiden alle sijoitetut Carrier Weathermaster-suutinkonvektorit hoitivat sekä lämmityksen että tuloilman sisäänpuhalluksen. Valmet Technologies, Air Systems technology unit.
Koneellinen tulo-poistoilmanvaihto yleistyi 1930-luvun Suomessa vauhdilla. Linnanmäki luettelee sivun 83 alaviitteessä kolmisenkymmentä Helsinkiin 30-luvulla rakennettua lähinnä liike- ja toimistorakennusta, jotka varustettiin aikakautensa täydellisillä koneellisilla raitis- ja poistoilmalaitteistoilla. Hiukan tarkemmin Linnanmäki selostaa Helsingin Lasipalatsin Bio Rex -elokuvasalin tekniikkaa (Kokko – Revell – Riihimäki, 1936). Elokuvasalin tuuletus käytti osittain raitista ulkoilmaa, ja lämmön säästämiseksi kierrätti osaksi sisäilmaa. Laitteisto oli kellarissa.
Perusteellisesti käydään läpi Voima-talon (Malminkatu 16, Aarne Ervi, 1951) ja Teollisuuskeskuksen (Eteläranta 10, Revell – Petäjä, 1952) suunnitteluprosessit ja toteutukset. Aarne Ervi ja Viljo Revell olivat tehneet yhteistyötä jo 1930-luvulla muun muassa osallistumalla Aallon voittoisan paviljonkirakennuksen suunnitteluun ja toteutuksen valvontaan Pariisin vuoden 1937 maailmannäyttelyä varten. Molemmilla oli myös kokemusta Amerikasta. Ervi oli vuonna 1947 usean viikon mittaisella opintomatkalla USA:ssa, jolloin hän myös tutustui lähemmin Torsten Kranckiin. Revellin matkat ja pitempiaikaiset stipendiaatteihin ja sittemmin konkreettisiin suunnittelutehtäviin (Toronton kaupungintalo) liittyvät vuosien mittaiset Pohjois-Amerikan mantereen kokemukset ajoittuivat toisen maailmansodan jälkeen. Linnanmäki korostaa, kuinka Ervi ja Revell olivat tunnettuja innovatiivisuudestaan ja uutta tekniikkaa kohtaan tuntemastaan kiinnostuksesta (s. 105).
Teollisuuskeskus Oy:n rakennustoimikunnan puheenjohtaja Wilhelm Wahlforss kätteli palkinnonjaossa arkkitehtuurikilpailun voittajaa Viljo Revelliä, taustalla vas. kaupunginjohtaja Erik von Frenckell, keskellä rakennustoimikunnan sihteerinä ansiokkaasti toiminut Sten Finne ja takaa kurkistaa palkintolautakunnan jäsen arkkitehti Aarne Ervi. Valokuva TK Oy kellariarkisto.
Jännitysmomentteja uuden LVI-teknologian varustamisessa Voima-taloon ja Teollisuuskeskukseen toi Helsingin vuoden 1952 Olympialaisiin asti kestänyt tiukka rakennustarvikkeiden säännöstely ja vaikeudet saada tuontilisenssejä kovaa valuuttaa edellyttävälle länsilaitteiden maahantuonnille. Rakennuttamisorganisaatioilta ja myös suunnittelijoilta kysyttiin neuvottelutaitoja ja johtoportaalta myös riittäviä suhteita asioista päättäviin tahoihin. Johtavan iv-koneiden amerikkalaisen Carrier-tehtaan laitteiden maahantuonti vaati pitkiä keskusteluja, ennen kuin Suomen Pankin lupa heltisi. Asiaa mutkistivat myös Carrierin laitteista saadut huonot käyttökokemukset muun muassa Helsingin Pääpostitalossa. Torsten Kranck kuitenkin sai päättäjät vakuuttuneiksi siitä, että ennen sotia rakennetuissa kohteissa oli käytetty Carrierin aiempia, matalapaineisia laitteita. Uudemmat laitteet tuovat ilmaa toimistoihin ”myrskyn nopeudella”.
Seija Linnanmäen väitöskirja on helppolukuinen ja mukaansatempaava kuvaus viimeistään 1950-luvulla Suomessa käynnistyneestä koneellisen ilmanvaihdon voittokulusta. Normeja ei kauheasti ollut. Niinpä Helsingin rakennustarkastus velvoitti Voima-talon keskusilmanvaihtojärjestelmän toteutuksessa seuraamaan ”Tukholman normeja”. Helsingin rakennusvalvontavirasto sai rakennushygieenikon viran vuonna 1964 avustamaan lupakäsittelijöitä muun muassa ilmanvaihtokysymyksissä. Apuna hygieenikolla oli kaksi koneteknillistä tarkastajaa.
Seija Linnanmäki tuo esiin monien pioneereina toimineiden insinöörien keskeisen roolin modernien toimistorakennusten taloteknisissä ratkaisuissa. Niin taitavia ja uutta luovia kuin vaikkapa Aarne Ervi ja Viljo Revell olivatkin, tarvitsivat he pitkäaikaisia ja luotettuja erityissuunnittelijoita voidakseen toteuttaa ideansa käytännössä.
Teknologinen voittokulku ilmanvaihdossa herättää Linnanmäen pohtimaan sen varjopuolia, erityisesti globaalissa mittakaavassa, ja myös esimerkiksi rakennuksia korjattaessa. Linnanmäki jopa näkee koneellisen toimistoilmanvaihdon luoneen pohjaa ”länsimaiselle epätasa-arvoiselle hyvinvointiyhteiskunnalle, jossa ilmastoinnista on tullut sosiaalinen, hyvän ja terveellisen elämän normi, jopa ihmisarvon mitta” (s. 363). Linnanmäki peräänkuuluttaa rakentamisen käytäntöjen muuttamista paremmin ilmastonmuutoksen hillitsemisen rajoittamisen puolesta toimiviksi.
Ajoittaisesta ja varsin pitkälle menevästä poleemisuudestaan huolimatta Seija Linnanmäen teos on mainio katsaus sotien jälkeisen toimistoarkkitehtuurin parhaimpiin ja kestävimpiin saavutuksiin. Akateemisen opinnäytteen luonteesta huolimatta se on mitä kiinnostavin tarina talotekniikan murrosvaiheesta ja vilpittömästä pyrkimyksestä luoda toimistorakennuksiin viihtyisää ja samalla työtehoa kasvattavaa sisäilmastoa.
Lauri Jääskeläinen
Varatuomari, valtiotieteiden maisteri.
Kuvat ja kuvatekstit teoksesta.