Menu
Rumuudesta kirjoittaminen on paljon helpompaa.
Rakennusten rumuus on aihe, joka herättää paljon keskustelua. Jopa niinkin lopullisissa kuin rakennusten purkamista koskevissa päätöksissä, voidaan sivuvireenä tunnistaa rakennuksen ulkomuotoon liittyviä arvostelmia.
Osa toivoo kauniimpia rakennuksia ”rumiksi laatikoiksi” kuvatun nykyarkkitehtuurin rinnalle. Samaan aikaan rakennusalaakin ravisteleva kestävyysmurros haastaa meitä arvioimaan suhdettamme rakennetun ympäristön estetiikkaan uudella tavalla. Ehkä uudisrakentamisen kautta tavoiteltava kauneus ei olekaan kestävin tapa kehittää rakennettua ympäristöämme, vaan tavoitteeksi pitäisi ottaa olemassa olevan säilyttäminen, korjaaminen, muokkaaminen ja uudiskäyttö.
Kun sain kutsun kirjoittaa rakennetun ympäristön kauneudesta, tajusin, että rumuudesta kirjoittaminen on paljon helpompaa. On helpompi tunnistaa epäkohtia, etsiä niille selityksiä ja puolustaakin niitä kuin väittää tunnistavansa erityislaatuiset helmet tavanomaisten rakennusten joukosta.
Rumuutta puolustamassa
Sain alkukesästä haastattelukutsun. Aamulehden toimittaja ja valokuvaaja halusivat kiertää kanssani tamperelaisten rumina pitämiä rakennuksia. Asetelma oli herkullinen, sillä toimittajan toiveena oli, että kommentoisin rakennusten väitettyä rumuutta ja ehkäpä puolustaisinkin niitä, selittäisin, mitä arvokasta rakennuksissa kuitenkin voisi olla.
Sain siis luvan kanssa suhtautua empaattisesti kevätauringossa kimmeltävään pesubetoniin ja osoittaa, miten kauniisti alkukesän valo siivilöityi lyhtymäisistä kattoikkunoista Suomen ensimmäisen automarketin sisääntulokäytävään.
Aamulehden artikkeliin valitut rumilukset oli kerätty osin lukijakyselyn ja osin kuulopuheiden perusteella. Tarkasteluun valikoitunut nelikko olikin monella tapaa mielenkiintoinen. Rakennusvuodet ajoittuivat reilun kymmenen vuoden aikavälille 1960- ja -70-luvuille. Kahden niistä julkisivu oli verhottu klinkkereillä, kahden pesubetonilla. Nämä materiaalit taitavatkin olla yleisemminkin Suomen vihatuimpia julkisivumateriaaleja, ehkäpä yhdessä mineriittilevyjen kanssa.
Käyttötarkoituksiltaan rumilusten joukko oli vaihteleva. Suomen ensimmäisen automarketin, nykyiseltä nimeltään Koivistonkylän Prisman lisäksi joukossa olivat Raili ja Reima Pietilän suunnittelema Kalevan kirkko, Mikontalona tunnettu hervantalainen opiskelija-asuntola sekä Aarne Ervin suunnittelema kaupungin virastotalo. Siis koteja, kaupan rakennus sekä parikin eräänlaista symbolirakennusta, joista toinen maalliseen valtaan ja toinen hengellisyyden harjoittamiseen liittyvä. Nämä symbolirakennukset ovat myös nimekkäiden suunnittelijoiden suunnittelemia, toinen peräti arkkitehtuurikilpailun tuloksena syntynyt. Rumuus ei siis säästele ketään tai mitään, ei huippuarkkitehteja eikä monumentteja.
Mielenkiintoista oli myös se, että kaksi näistä rakennuksista oli juuri paraikaa merkittävän peruskorjauksen alla, kolmanteen suunniteltiin remontteja ja neljäskin oli jatkuvan ylläpidon vuoksi erinomaisessa kunnossa. Rumuus – tai kauneuden puute – ei siis näytä olevan esteenä rakennuksen käytölle, ylläpidolle ja korjaamiselle.
Ja kuten tiedetään, korjaamme ja ylläpidämme tyypillisesti rakennuksia, joista välitämme tai jotka vähintäänkin täyttävät tarpeemme toiminnallisuudellaan. Ehkä voidaankin päätellä, ettei kauneus ole arkkitehtuurin tai rakennetun ympäristön keskeisin arvo, vaikka rumina pidetyt betonilaatikot saavatkin osakseen kritiikkiä.
Jo Vitruvius (n. 80–15 eaa.) esitti kauneuden rinnalla arkkitehtuurin tärkeiksi arvoiksi kestävyyden ja käytännöllisyyden. Käytännöllisyys tai toiminnallisuus on siis aina ollut rakennustaiteen keskeinen arvo, eikä kestävyyden viime vuosikymmeninä laajentunut merkityssisältö ainakaan vähennä sen merkitystä arkkitehtuuria määrittävänä arvona.
Kalevan kirkkoa (1966) jotkut kutsuvat viljasiiloksi. Se on liukuvalutekniikalla rakennettu suomalaisten betoniosaajien taidonnäyte.
Koivistonkylän EKA-market on nykyään Prisma.
Tampereen seudun opiskelija-asuntosäätiö TOAS:n Mikontalo valmistui Hervantaan 1980. Se peruskorjattiin 2007–2009.
Kaupungin virastotalo (nyk. kaupungintalo), myös Valkoisena talona tunnettu rakennus peruskorjataan, ja se saa samalla viisikerroksisen laajennusosan. Rakennus valmistui 1967, ensimmäinen laajennusosa 1975.
Kadonneet kaunottaret
Aamulehden 50 vuotta sitten -palstalla oli joitain kuukausia sitten juttu tamperelaisen 1901 valmistuneen Tirkkosen talon kohtalon hetkistä puolivuosisataa sitten. Rakennus oli päässyt huonoon kuntoon ja sen korjaamista pidettiin kohtuuttomana rasitteena omistajalle, vaikka Museovirasto vaati sen suojelua.
Tirkkosen talo (1901) oli vähällä joutua puretuksi 50 vuotta sitten. Tuskin kukaan on sitä mieltä, että sen säästäminen oli virhe.
Jutussa kerrotaan myös, että asiantuntija-arvion mukaan laskennalliset korjauskustannukset olisivat olleet kolminkertaiset vastaavien uusien tilojen rakentamiseen verrattuna. Kun nyt 50 vuotta myöhemmin monet pitävät rakennusta eräänä kaupungin jugend-helmistä, eräänä sen kauneimmista rakennuksista, tuntuu esitetty arvio jotenkin hätkähdyttävältä. Mitä ”vastaavilla tiloilla” oikeastaan tarkoitettiin? Ja millaisen aseman Tirkkosen talon paikalle rakennettu uudisrakennus olisi mahdollisesti nykyhetkeen mennessä saavuttanut? Olisiko se purku-uhan alla, kuten monet ikätoverinsa nyt?
Paradoksaalisesti vasta purku-uhka tai purkupäätös havahduttaa meidät ymmärtämään jonkin rakennuksen, rakennustyypin tai tyylisuunnan arvon ja silloin on liian myöhäistä. Tähän havaintoon perustui taannoin myös Museokeskus Vapriikissa suursuosion saavuttanut Kadonneet kaunottaret -näyttely, jossa esiteltiin Tampereen kaupunkikuvasta kadonneita rakennuksia pääasiassa historiallisten valokuvien ja rakennusten historiaa kuvailevien tekstien avulla.
Näyttely loi mielikuvan kauniista ja harmonisesta kaupungista, jonka olemme lyhytnäköisen purkamisen vuoksi menettäneet. Samalla näyttely, ja varsinkin sen jälkeen toteutettu laaja julkaisu, haastoi pohtimaan myös nykyisten arvostelmiemme ja purkupäätösten mielekkyyttä ja kaukonäköisyyttä.
Otsikossa käyttämäni lausahdus on monen vuoden takaa eräältä tuntemattomaksi jääneeltä ohikulkijalta. Arvio kohdistui entiseen 1970-luvulla rakennettuun ”pankkipalatsiin” jonka kohtaloa puidaan tällä hetkellä kotikaupungissani Tampereella. ”Tuossa on sentään vähän yritystä” on mielestäni hieno toteamus ajassa, jossa joudumme päättämään mitä tehdä Suomen rakennuskannan kokonaismäärän, ja myös kulttuurisen pääomamme kannalta merkittävälle rakennetun ympäristön kerrostumalle, nyt noin 40–60 vuotta vanhoille rakennuksille. Vaikka ne eivät kaikin tavoin sieluamme hivelisikään, olisiko meidän kuitenkin kyettävä sietämään niitä ja jopa tunnistamaan niiden piileviä arvoja?-
Nykyinen omistaja TOAS haluaisi purkaa Pankkipalatsin ja rakentaa tilalle suuremman neliömäärän.
Keski-ikäiset rumilukset
Mutta miksi lehtijuttuun koottu rumien rakennusten joukko sitten koostui juuri tietyn aikakauden rakennuksista? Eikö 50 vuotta sitten osattu rakentaa kaunista tai piitattu ympäristön laadusta? On totta, että 1960- ja 1970-luvuilla elettiin tehorakentamisen aikaa, eikä kauneus kaikkien hankkeiden kohdalla välttämättä ollut rakentamisen keskeisin päämäärä.
Alettaisiinko 70-lukuakin pian arvostaa, kun aikaa on kulunut riittävästi?
Mutta onko kyse sittenkään rakennusten alkuperäisestä arkkitehtuurista vai pikemminkin rakennusten iästä, tietyistä materiaaleista ja siitä, että monet tämän ikäiset rakennukset vasta odottavat peruskorjausta? Joskus ne myös näyttävät nuhjuisemmilta kuin ovatkaan, sillä materiaaleina klinkkerit ja pesubetoni eivät patinoidu tavalla, jota olisimme ainakaan vielä oppineet arvostamaan, vaan pikemminkin ne likaantuvat ja nuhjaantuvat.
Eräs rakennetun ympäristön koettuun kauneuteen liittyvistä ristiriitaisuuksista on se, että käsityksemme kauniista muuttuu historian saatossa, ei yksinomaan harvinaistumisen vaan ylipäänsä ajan kulumisen seurauksena. Näin on siitäkin huolimatta, että kauneus käsitteenä vie ajatukset johonkin pitkäikäiseen ja yhteisesti jaettuun käsitykseen klassisesta kauneudesta.
Esimerkiksi kauneutta käsittelevän Wikipedia-artikkelin kuvituksena on käytetty mm. intialaista Taj Mahalin monumenttia ja antiikin kreikkalaista Milon Venus -veistosta. Rakennetun ympäristön purkamisen ja uudistamisen aaltoja tarkastellessa voi kuitenkin huomata, että käsitys kauniista ympäristöstä muuttuu. Nyt haikailemme vanhoja puukaupunkeja, joita surutta purettiin betonikerrostalojen tieltä. Nyt nuo puutalojen paikalle rakennetut betonirakennukset lähestyvät peruskorjausikää ja näyttävät nuhruisuudessaan rumilta ja parhaat päivänsä nähneiltä.
Ikä vaikuttaakin kokemuksiimme rakennusten kauneudesta mielenkiintoisella tavalla. Uudessa rakennuksessa tunnistamme tiettyä hohdokkuutta, mutta usein nelikymppiset, peruskorjausikää lähestyvät rakennukset koetaan rumiksi ja vanhanaikaisiksi ennen kuin aikaa taas kuluu hieman niin, että nostalgia saa rakennukset hehkumaan uudella tavalla.
Vielä voi olla liian aikaista sanoa, saako 1970-luvun rakennusperintö laajassa mitassa tällaisen hehkun, mutta ei ole kovin kauaa siitä, kun esimerkiksi 1950-luvun rakennukset nousivat suosioon. Ja eräänä merkkinä 1970-luvun kasvavasta suosiosta voi pitää vaikkapa sitä, että esimerkiksi sisustuslehdissä on jo alettu hehkuttaa 1960- ja 70-luvun interiöörejä. Ja se mikä kelpaa nyt sohvina, uima-altaina ja maisemaikkunoina saattaa pian kelvata myös tasakattoina, valesokkeleina ja tummina tiilijulkisivuina.
Onkin oikeastaan niin, että kauneus rakennetussa ympäristössä ei useinkaan esiinny muista arvoista ja ominaisuuksista irrallaan. Arvostuksiimme saattavat vaikuttaa arviomme rakennuksen vaatimista investoinneista ja vaivannäöstä sekä oletuksiimme sen tarjoamasta käyttö- ja asumismukavuudesta. Siksi patinoituneet korttelit tai ränsistyneet puuhuvilat arkiympäristömme ulkopuolella näyttävät viehättäviltä, mutta emme välttämättä halua sellaisia lähiympäristöksemme tai varsinkaan omalle vastuullemme.
Uusia arvoja etsimässä
Rakennetun ympäristön kontekstissa kauneus tuntuu kytkeytyvän rakennusperintöprosesseihin ja niissä tunnistettaviin arvoihin. Ikäarvo kertyy rakennuksiin ajan mittaan ja sen ilmeneminen vaikuttaa meihin muun muassa nostalgiana. Uuden rakennuksen kohdalla taas merkittäviä arvoja ovat uutuusarvo ja käyttöarvo. Näiden arvojen näkökulmasta pimentoon jäävät usein ne rakennukset, jotka eivät ole uusia, eivätkä vanhoja vaan keski-ikäisiä ja ”arkisen harmaita”, kuten Riina Sirénin kanssa kirjoitimme taannoin Arkkitehti-lehdessä (2/2022).
Tunnistimme ongelmalliseksi sen, että uudessa arkkitehtuurissa tavoitellaan ennakkoluulottomuutta ja uutuutta ja olemassa olevalta rakennuskannalta taas korkeaa ikää ja harvinaisuutta. Rakennusten arvostamiseen tuntuu liittyvän kompleksinen suhtautuminen aikaan, siten että valtava joukko rakennuksia on sekä liian vanhaa arkkitehtuuriksi että liian tavallista ja nuorta rakennusperinnöksi.
Kaikki rakentaminen ei siis näyttäydy arkkitehtuurina, vaan arkkitehtuuriksi määrittyy usein erityisesti nimekkäiden suunnittelijoiden luomukset tai kilpailuvoittojen tulokset, eivät niinkään arjen ympäristöt kesämökeistä terveyskeskuksiin ja ostoskeskuksista hotelleihin, puhumattakaan talousrakennuksista tai teollisuushalleista. Ajan mittaan, ja harvinaistumisen myötä, myös hyvin arkiset rakennukset voivat saavuttaa rakennusperinnön aseman, kuten on käynyt esimerkiksi puurakennuksille ja vaikkapa maatalouskäytöstä poistuneille ladoille ja kivimakasiineille.
Mutta miten sitten pitäisi toimia, jotta hankalassa iässä olevien rakennusten kohdalla emme syyllistyisi purkamiseen, joka myöhemmin saattaisi kaduttaa? Ehkäpä maltilla ja empatialla, mutta vähintäänkin varmistamalla, että hankkeisiin liittyvä inventointitieto ja selvitysaineisto on ajan tasalla. Jo kymmenen vuotta on pitkä aika, jos seurataan vaikkapa postmodernismin herättämiä mielikuvia. Tyylisuunnan edustajat näyttävät jo nuorten arkkitehtien ja arkkitehtiopiskelijoiden silmissä raikkailta ja mielenkiintoisilta, mutta samaan aikaan postmodernismin edustajia uhkaa monessa paikassa rappioituminen tai purkaminen.
Ehtiikö postmodernismi löytää riittävästi arvostajia ennen kuin suurin osa siitä on purettu?
Tällaisten rakennusten kohdalla saatetaan todeta, että niitä on kyllä hiljattain alettu arvostaa, mutta mitään ei ole tehtävissä, koska kohde ei ole mukana vuosia vanhoissa selvityksissä. Selittelyjen sijaan tarvitsemme kykyä nähdä ja kuulla heikkoja signaaleja ja reagoida niihin nopeasti. Tämä koskee yhtä lailla rakennetun ympäristön ammattilaisia kuin ympäristön käyttäjiä. Jo perustuslaki velvoittaa kaikkia osallistumaan ympäristön ja kulttuuriperinnön vaalimiseen.
Iida Kalakoski
Arkkitehti, TkT.
Rakennusperinnön hoidon yliopisto-opettaja ja tutkija.
Kuvat: Halla Savisaari, Outi Savisaari, Mikko Savisaari, Matti Karjanoja ja Marjaana Malkamäki