Mikkelin Haukivuoren satavuotinen saharakennus on valjastettu kesäiseksi kulttuurikeskukseksi.
Sahan piippu kertoo pienen eteläsavolaisen paikkakunnan teollisesta historiasta.
20 vuotta sitten sahattiin Kyyveden rannalla Haukivuoren asemankylän sahalla viimeistä kertaa, ja rakennukset jäivät vaille käyttöä. Haukivuori on pieni eteläsavolainen paikkakunta Mikkelin ja Pieksämäen puolessa välissä. Vuonna 2007 Haukivuori yhdistyi Mikkeliin. Asukasluku on ollut laskeva, mutta kesäisin paikkakunta virkoaa lukuisten kesäasukkaiden myötä.
Haukivuorelaiset olivat pohtineet, mitä K. H. Pölhön 1920-luvulla ostaman sahan rakennuskannalle voisi tehdä. Sahan piippu oli maamerkkinä ja kertoi yli 200 henkilöä työllistäneen yrityksen tarinaa. Kuutisen vuotta sitten ryhdyttiin toimeen: vuonna 2018 perustettu Tiilipiippu ry hankki sahakiinteistön.
Sisätiloiltaan saha on väljä ja korkea. Puiset rakenteet ovat komeat. Tuotantotilassa ei koskaan ollut lämmitystä – talvisin töitä tehtiin pilkkihaalarit päällä.
”Sahasta päätettiin tehdä paikkakunnan kesäinen kulttuurikeidas”, kertoo sahan viimeisen omistajan Eero Niilo-Rämän poika Jukka Niilo-Rämä. Jukan puoliso Pia Niilo-Rämä toimii yhdistyksen puheenjohtajana. Jukka oli itse nuorena sahalla töissä viidentoista vuoden ajan. Eero-isä, joka oli toiminut sahanhoitajana jo aiemmin, osti yhtiökumppaneineen vuonna 1988 Grahn-yhtiöiden konkurssihuutokaupassa kunnan omistukseen siirtyneen sahan Haukivuoren kunnalta. Vielä 20 vuoden ajan Kyyveden saha Oy työllisti kymmenkunta työntekijää sekä joukon alihankkijoita.
Wanha Saha on toiminut jo neljänä kesänä tapahtumakäyttöön kunnostettuna kulttuurikeitaana. Siivous- ja rakentamistyöt käynnistyivät vuonna 2019 purkutöillä. Sahan koneet, viimeisintä neuvostoliittolaisvalmisteista raamisahaa lukuun ottamatta, romutettiin. Tiilipiippu ry:n tulisielu Jukka kertoo, että jäljelle jätetty venäläiskone oli käytössä vankkaa tekoa ja luotettava. ”Ainoa hyvä asia mikä Neuvostoliitosta saatiin”, hän kiteyttää.
Uudessa kulttuurikäytössä esiintymislava antaa hyvät edellytykset suuremmillekin tapahtumille.
K. H. Pölhön kuoltua vuonna 1949 perikunta möi Haukivuoren Puutavarayhtiö Oy:n saksalaistaustaiselle ja neuvostoliittolaisomisteiselle Oy Waldhof Ab:lle. Uudet omistajat ajoivat sahan lähes konkurssikypsään tilaan. Sahan tuotteiden tärkein vientimaa oli 1950-luvulla kuitenkin Neuvostoliitto. Pölhön aikana vienti suuntautui lähinnä Englantiin.
Tänä päivänä pienen eteläsavolaisen paikkakunnan aikanaan merkittävin teollisuuslaitos on pieteetillä tapahtumakäyttöön kunnostettu kulttuurikeidas. Kesällä 2025 tiloissa on toiminut haukivuorelaisten kesäteatteri Henkireikä, vieraileva teatteri, kulttuuriklubi iltamineen, Kyyvesi punk, minkä lisäksi jo perinteeksi on muodostunut rokki, blues ja jazz -ilta ja luonnollisesti juhannustanssit. Päättyneenä kesänä esiintymässä oli muun muassa Liisa Akimof. Heinäkuun lopun Suolentiksen MM-kisojen iltamat ovat eniten väkeä keräävä tapahtuma. Yleisöä on parhaimmillaan ulkotarjoilualue mukaan luettuna 800.
Jäljelle jätetty venäläistekoinen 1950-luvun raamisaha. Alun perin uutta raamisahaa yritettiin hankkia Suomesta, mutta sahan toimitusaika olisi muodostunut kohtuuttoman pitkäksi, kertoi sahalla nuorena töitä tehnyt Jukka Niilo-Rämä.
Pienen kunnan aktiivisten toimijoiden ponnisteluilla on satavuotinen saha saatu säilymään. Muutos- ja korjaustöissä tehtiin paljon talkootyötä. Kaksi kirvesmiestä hoiti vaativimmat ja ammattitaitoa vaativat rakentamistyöt. Saharakennusta ei haluttu muuntaa ympärivuotiseen käyttöön, mikä olisi tarkoittanut mittavia lämmöneristystöitä. Nyt muovia ei ole käytetty lainkaan, ei myöskään kipsilevyjä. Vesijohdot asennettiin ja sähköt uusittiin. Vanhat sähkökaapit puhdistettiin ja säilytettiin.
Lauri Jääskeläinen
Varatuomari, valtiotieteiden maisteri.
Kirjoittajan äiti oli K. H. Pölhön vanhin tytär. Lähteenä on käytetty muun muassa Haukivuoren historiateosta Elämää Kyyveden kahta puolen (2012).
Kuvat: Lauri Jääskeläinen.