Kun tunnettu arkkitehti kirjoittaa manifestin, jossa hän osoittaa sormellaan myös arkkitehteja itseään, on se pieni sensaatio.
Reinier de Graaf on Rem Koolhaasin kanssa toimistossa nimeltä OMA pitkään työskennellyt arkkitehti, jolla on myös kynä hallussaan. Asema ja yhteistyö OMA:n ja tämän kylkiäiseksi synnytetyn ajatuspaja AMO:n yhtenä avainhenkilönä on antanut de Graafille näköalapaikan, kun kysymys on arkkitehtuurista, ammattikunnan tilasta sekä sen asemasta, haasteista että tulevaisuudesta.
De Graaf tuntee ammatin käytännöt niin Pekingissä kuin Moskovassa ja on myös laajalti lukenut. Vuonna 1964 Hollannissa syntyneeltä de Graafilta on aikaisemmin ilmestynyt kaksi arkkitehtuuriin liittyvää teosta. Yli 500-sivuinen Four Walls and a Roof – The Complex Nature of a Simple Profession ilmestyi vuonna 2017. Sitä seurasi teos nimeltä architect, verb. Uusin, otsikoltaan Architecture Against Architecture lanseerattiin Berliinissä maaliskuun lopussa maineikkaan Aedes-arkkitehtuurigallerian yhteydessä olevassa luento- ja keskustelusalissa. Tilaisuudesta on olemassa vajaan tunnin mittainen videotallenne.
Maailma ja ympäristömme olosuhteet muuttuvat, kiitos ilmastoon liittyvien asioiden ja toimenpiteiden jatkuvan sivuuttamisen ja varoitusäänille umpikuurojen korvien. Teknologia kehittyy yhä hurjempaa vauhtia ja kaikenlaiset vaatimukset kasvavat. Olemme arkkitehtuurin ja rakentamisen kanssa monin tavoin sormi suussa. Itsevaltiaiden tavoin käyttäytyvät henkilöt niin Yhdysvalloissa kuin vauraissa ja mahdottoman eriarvoisissa öljyvaltioissa alkavat määritellä arkkitehtuuria oman makunsa mukaan tai käyttää vain mahdollisimman kuuluisia arkkitehteja. Moni tunnettu nimiarkkitehti on joutunut taiteilemaan omatuntonsa kanssa tilanteissa, joissa heidän suunnittelemiansa rakennuksia toteuttaa lähes orjamaisissa oloissa työskentelevä rakentajien joukko.
Tähtiarkkitehtikultin aika alkaa olla omalla tavallaan lopussa, vaikka kansalaiset saattavat erilaisilla mielipidepalstoilla tai torihaastatteluissa vielä meillä Suomessa lausua, että ”minä haluan torin länsireunalle wow-rakennuksen”. Imagoarkkitehtuurille ovat toki antaneet vauhtia erityisesti kansainvälistä ns. huippuarkkitehtuuria seuraamaan pystyvät arkkitehtuurijournalistit ja -kriitikot, jollaisia meillä Suomessa ei resurssien tai mediatalojen kiinnostuksen vähyyden vuoksi juurikaan ole. Kansainvälisiä arkkitehtuuriuutisia toki silloin tällöin referoidaan, mutta ohuelti sekä usein kuvat edellä ja sensaatiohakuisesti. Torikyselyjen vastauksissakin toistetaan jotain, joka taitaa jo olla mennyttä aikaa.
14 lukua, seitsemän plus seitsemän
Manifesti ei sivumäärältään ole kovin laaja, mutta siinä on tanakkaa asiaa. Yhdysvaltalaisen The Architect’s Newspaper -nimisen aikakauslehden kriitikko Lily Puckett on jo ehtinyt arvioida, että maailmankuulun toimiston johtoportaan edustajan näkökulma voi tavallaan olla ainoastaan elitistinen, koska kirjoittajan asema on täysin erilainen kuin millaisen tämä itse kuvailee maineikkaiden tai vähemmän tunnettujen toimistojen riviarkkitehdeilla olevan. De Graaf pohtii ja valottaa niidenkin arkkitehdin koulutuksen saaneiden ammattilaisten asemaa, jotka puurtavat tähtitoimistoissa tai ylipäätään suurissa kansainvälisesti arvostetuissa firmoissa. ”Suunnittelutyöläisten” asemaa ruotiessaan hän kannustaakin arkkitehteja toimistojen kollektiiviseen omistajuuteen. Kirjaan hän on halunnut koota niitä asioita, joista ammatin piirissä toki keskustellaan, mutta jotka jotenkin vain halutaan pitää loitolla. Kuitenkin de Graaf väittää, että kymmenen vuoden kuluttua arkkitehdin ammatti ei tule olemaan sama kuin se on nyt.
Manifestissa on kaksi osaa, ja kummassakin on seitsemän lukua otsikoineen. Ensimmäinen osa käsittelee ”Arkkitehteja” ja toinen sekä alkulukuja jonkin verran napakampi ” Arkkitehtuuria”. Kuvitusta kirjassa ei ole, joten sen kaikinpuolinen ymmärtäminen edellyttää jonkinlaista käsitystä siitä, miten maailma ja sen arkkitehtuuri nyt makaa, ennen kaikkea demokratian heikentymisineen, omaisuuksien keskittymisineen ja ympäristökatastrofia enteilevine muutoksineen. Tämä kaikki tapahtuu tekoälyn jo kolkutellessa ovia.
De Graafin kaikkia näkemyksiä ei toki tarvitse hyväksyä, saati myötäillä. Hän esittää muun muassa, että yli 67-vuotiaiden tulisi lopettaa työskentely arkkitehteina. Pöh, ihmiset ovat yksilöitä ja esimerkiksi kertomus Oscar Niemeyerin töiden laadun heikentymisestä tämän lähestyessä 100 ikävuoden virstanpylvästä ei suinkaan tarkoita sitä, että kaikki jo eläkeiän saavuttaneet olisivat putoamassa kelkasta. Kysymys on siitäkin, kuinka itse kukin osaa siirtää toimistossa päätösvaltaa seuraajille ja antaa heille mahdollisuuksia ja näkyvyyttä.
Suomessa on jo kauan ollut tapana, että vanhemmat arkkitehdit eivät edellytä töidensä esittelyä vain omissa nimissään, vaan tekijäluetteloissa ovat kaikki suunnittelutyöhön vaikuttaneet. Suomessa on kuitenkin vahvistunut ilmiö, jonka mukaan suuret suunnittelupalvelujaan kauppaavat omanlaistaan suunnitteluteollisuutta edustavat toimistot syövät pienempiä. Edelleen on toki ja jopa onneksemme olemassa myös toimistoja, joita vetävät niiden perustajat ja jotka saavat uusia töitä ja toimeksiantoja myös arkkitehtuurikilpailuja voittamalla.
Yhdessä luvussa de Graaf kehottaa lopettamaan uuden rakentamisen joksikin aikaa ja pitämään tuumaustaukoa. Mikäli niin tapahtuisi, olisivat vaikutukset toki melkoisia – ja ainakin Suomessa on huonon suhdanteen vuoksi ollutkin meneillään melkoinen tuumaustauko. Jotkut nuoremmat arkkitehdit ovat jo sitä mieltä, että uusia rakennuksia ei tarvita lainkaan. Meiltä puuttuvat kuitenkin sekä sellainen kulttuuri ja infrastruktuuri, joka tarvitaan olemassa olevien rakennusten uudenlaiseen käyttöön ottamiseksi, että erilaiset järjestelmät rakennusosien käsittelyn ja kierrättämisen helpottamiseksi. Edelleen puretaan täysin kelvollisia rakennuksia vähintäänkin kaksinkertaistamalla rakennusoikeus.
De Graaf puhuu sen puolesta, että arkkitehdit olisivat aiempaa lähemmin tekemisissä itse rakentamisen ja käytännön tekemisen kanssa. Hurjimpia ajatuksia hänellä on aivan uudenlaisesta arkkitehtuurista ja aivan uudenlaisista rakennuksista, joita tarvitaan, kun ilmastonmuutoksen tuomat poikkeuksellisen rajut ja toistuvat säätilojen heilahtelut ja ääri-ilmiöt tuhoavat rakennuskantaa ja kuumeneva ilmasto pakottaa miljoonat ihmiset etsimään uusia asuinsijoja.
Yksi kirjan hienointa antia on luku, jossa de Graaf tutkailee arkkitehdin ammatin kehitysvaiheita historian ja kulttuuristen muutosten myötä. Hän poimii esimerkiksi Yhdysvaltain nykyisen presidentin, joka haluaa itse määrittää, millainen arkkitehtuuri sopii hänelle – ja toisaalta myös vaikkapa merkittävien öljyvaltioiden johdon, jolle arkkitehtuuri ja mittakaavaltaan kerrassaan uskomattomat hankkeet ovat tapa käyttää ja näyttää valtaa ja upottaa rikkauksia.
Meillä on Suomessa toki oma näkökulmamme asioihin. Yliopistokoulutuksen saaneita arkkitehteja massamme on naapurimaihin verrattuna suhteellisen vähän, vaikka vaativia tehtäviä ja haastavaa työsarkaa olisi kuinka paljon tahansa. Kenenkään ei täällä tarvitse työskennellä ilmaiseksi CV:n uskottavuuden täydentämiseksi, vaikka sellaista tapahtuu muualla eli joissakin todella nimekkäissä kansainvälisissä toimistoissa. Arkkitehdin yliopistotasoisen koulutuksen saamiseksi ei myöskään tarvitse olla varakkaasta perheestä; sellaisia lukukausimaksuja, kuin joissakin johtavissa kansainvälisissä arkkitehtikouluissa on, ei Suomessa ole.
Arkkitehtuuri on välillä kokenut omanlaisensa buumin markkinatalouden ja globalisaation myötä. Tämä on näkynyt vaikkapa museoiden ja vastaavien näyttävien rakennusten kiivaana tuottamisena. Asumisesta on vuorostaan tullut monin paikoin aiempaa huomattavasti kalliimpaa – jopa siitä huolimatta, että jatkuvasti rakennetaan lisää. Varakkaat ihmiset ja tahot laittavat miljoonakaupungeissa rahansa kiinni asuntoihin, joissa ei asu kukaan.
Tänä päivänä arkkitehtien tulotaso raahaa tehtävien vaativuuden suhteen perässä ja suunnittelutyötä joudutaan tarjoamaan yhä halvemmalla. Ammatista on arkitasolla katoamassa sen hohdokkuus ja tietynlainen status, siitäkin huolimatta, että nykyistä korkeampaa laatua ja uuden arkkitehtuurin kiinnostavuutta taatusti tarvitaan. Mm. suomalaisten asuntoalueiden yksiviivaistuminen sekä liian ahtaiden asuntojen tuottaminen vievät arkiympäristöjen ja kansalaisten elämänlaatua taakse päin. Julkisivujen kuorruttaminen historiasta poimituilla koristeaiheilla ei kuitenkaan ole se keino, jolla vastaisimme tulevaisuuden haasteisiin.
De Graaf kertoo halunneensa kirjoittaa manifestinsa ennen kaikkea saadakseen arkkitehtikunnan ajattelemaan asioita yhdessä. Vaikka hän haastattelussa Aedes:n tilaisuudessa väittää, ettei teoksessa ole huumoria, on siinä omalla tavallaan sitäkin. Sivulla 70 on listattu kaikki maailmalla erinomaisen tunnetuiksi mm. arkkitehtuurijournalismin avulla tehdyt alan sankarit ja muutama sankaritar. On omalla tavallaan hupaisaa huomata näiden arkkitehtien sulkuihin laitetut iät. Hmmmm.
Tarja Nurmi
Arkkitehti SAFA.
Reinier de Graaf: Architecture Against Architecture – A Manifesto.
Verso, 2026.