Voiko purkamalla kitkeä köyhyyden lieveilmiöitä? Chicago on Yhdysvaltojen segregoituneimpia kaupunkeja.
Jane Addams Homes -kohde purettiin lähes kokonaan vuonna 1999. Yksi rakennus säästyi, ja siinä toimii Public Housing Museum – ainut laatuaan Yhdysvalloissa.
Chicago on yksi Yhdysvaltojen alueellisesti segregoituineimpia kaupunkeja. Se on pitkälti tietoisen suunnittelun seurausta. Köyhyyden keskittymisen lieveilmiöitä, kuten rikollisuutta, on pyritty kitkemään fyysisin keinoin, purkamalla julkisia vuokra-asuntoja.
Chicagon koulukunta ja segregaation mallit
Chicagon koulukunnan tutkijat Robert Park, Ernest Burgess ja Louis Wirth, alkoivat 1900-luvun alussa systemaattisesti tutkia kaupunkeja ja kehittivät malleja, jotka selittäisivät niiden kehitystä. Burgessin klassisessa vyöhykemallissa kaupungin keskellä oli taloudellinen keskusta (Central Business District, CBD), jota ympäröi siirtymävyöhyke, sen jälkeen työväen asuinalueet ja ulompana paremmin toimeentulevan väen asuinalueet sekä esikaupungit. Mallissa näkyi, kuinka tulotasoltaan ja etniseltä taustaltaan erilaiset asukkaat asettuivat eri kohtiin kaupunkia.
Chicagon koulukunta selitti tätä “luonnollisena” prosessina, jossa ryhmät ikään kuin kilpailivat kaupunkitilasta samaan tapaan kuin lajit kilpailevat elintilasta ekologisessa ajattelussa. Ajatus oli, että samankaltaiset ihmiset hakeutuvat samoille alueille. Vasta muuttaneet maahanmuuttajat yhteen kortteliin, vaurastuneet toisaalle, köyhät lähemmäs teollisuutta ja halpoja vuokria. Myöhemmin näitä malleja on kritisoitu voimakkaasti, ja Chicagon myöhempi historia on osoittanut, että segregaatio on monin osin tietoisten poliittisten päätösten seurausta.
Kansallinen politiikka sysäsi julkisen vuokra-asumisen liikkeelle
Chicagon julkinen vuokra-asuminen käynnistyi osana laajempaa kansallista politiikkaa 1930-luvulla suuren laman aikana. Ajatuksena oli samaan aikaan työllistää rakennustyöläisiä ja tarjota kohtuuhintaisia, kunnollisia asuntoja köyhille kaupunkilaisille, jotka asuivat usein ahtaissa ja huonokuntoisissa kortteleissa. Chicagossa tätä tehtävää hoitamaan perustettiin Chicago Housing Authority (CHA) vuonna 1937.
Ensimmäiset julkiset asuntokohteet, esimerkiksi Jane Addams Homes (1938), rakennettiin lähelle työpaikkoja ja keskustaa, usein purettujen slummikortteleiden tilalle. Asunnoissa oli sisä-wc, juokseva vesi, keskitetty lämmitys ja väljemmät pohjaratkaisut, jotka tarjosivat chicagolaisille aivan toisenlaisen arjen kuin aiemmat yksityiset vuokrahuoneistot.
Purkamista odottavat talot on levytetty ja suljettu.
Suuri muuttoliike, esikaupungistuminen ja moottoritiet
Toisen maailmansodan jälkeen Chicagoon muutti Suuren muuttoliikkeen (Great Migration) myötä satojatuhansia mustia amerikkalaisia etelästä paremman elämän toivossa. Heille pyrittiin tarjoamaan julkisia vuokra-asuntoja. Samaan aikaan valkoiset keskiluokkaiset perheet alkoivat muuttaa esikaupunkeihin, joihin liittovaltion lainoitus- ja moottoritiepolitiikka ohjasi heitä. Moottoriteiden linjaukset kulkivat usein kortteleiden läpi, joita viranomaiset ja kaupunkisuunnittelijat pitivät “rappeutuneina” tai muuten ongelmallisina ja niillä pyrittiin myös erottamaan mustien ja valkoisten asuinalueita. Kaupunkiin jäi yhä suurempi osuus köyhistä ja mustista asukkaista.
Superblockit ja “projektit”
Tässä tilanteessa CHA ja kaupunki päätyivät ratkaisuun, jossa julkisia vuokra-asuntoja rakennettiin laajoihin superblock-kokonaisuuksiin, joissa oli 15–20-kerroksisia tornitaloja. Näitä niin kutsuttuja “projekteja” rakennettiin pääasiassa moottoriteiden varteen ja jo valmiiksi köyhiin, mustiin kaupunginosiin. Valkoiset naapurustot vastustivat usein julkisten vuokra-asuntojen rakentamista omille alueilleen.
Parhaimmillaan kaupungissa oli noin 42000 julkista vuokra-asuntoa, joissa asui arviolta 145000 asukasta. Heistä lähes kaikki olivat mustia.
Kaikkia tornitaloja ei purettu. Tähän taloon voi muuttaa housing voucherilla.
Miten purkaa köyhyyskeskittymiä?
1980-luvulle tultaessa kävi ilmi, että hyvin suurten kohteiden, joissa köyhyys oli keskittynyt, ylläpito vaatisi valtavat resurssit, joita ei käytännössä myönnetty. Monissa kohteissa vesiputket hajosivat, hissit olivat usein toimimattomia ja yleiset tilat, kuten rappukäytävät, rapistuivat. Usein “projekteihin” keskittyi rikollisuutta ja väkivaltaa. Moni asukas oli joko työtön, tai teki matalapalkkaista työtä.
Esimerkiksi Robert Taylor Homesista, yli 20000 asukkaan “projektista”, tuli Yhdysvaltojen mittakaavassa pahamaineinen alue, jonka ongelmia media toisti. “Congo Hiltoniksi”, “Hellholeksi” ja “Fatherless Worldiksi” kutsuttu kokonaisuus rakennettiin vuosina 1958–1962. Se koostui 4400 asunnosta 28 rakennuksessa, jotka veivät vain noin 7 prosenttia tonttialasta.
HOPE VI ja Plan for Transformation
1990-luvulla Chicagossa, ja Yhdysvalloissa laajemminkin, alettiin pohtia projektien tulevaisuutta. Käynnistettiin HOPE VI -ohjelma, jonka tavoitteena oli purkaa “köyhyyden saaret” eli julkiset vuokra-asuntotalot, ja korvata ne pienemmillä, tulotasoiltaan sekoittuneilla (mixed-income) kortteleilla. Chicagossa tämä ajattelu muotoiltiin Plan for Transformation -ohjelmaksi, joka käynnistyi vuonna 1999.
Plan for Transformationin lähtökohtana oli, että julkisten vuokra-asuntojen keskittymät puretaan. Tilalle luvattiin rakentaa asuinrakennuksia, jossa tulotasoltaan erilaiset kotitaloudet sekottuisivat. Lisäksi tavoitteena oli tarjota osalle entisistä asukkaista vuokrakuponkeja (Section 8), joiden avulla he voisivat etsiä asunnon yksityisiltä markkinoilta.
Matalaa, voucher-tuettua asumista.
Asukkaita ei kuultu purkamisen suhteen
Lähes 20000 julkista vuokra-asuntoa purettiin asukkaita kuulematta. Monille asukkaille tieto purkamisesta tuntui aluksi epätodelliselta. Uusia asuntoja ei rakennettu tilalle suunnitelmien mukaisesti. Siellä, missä uusia “mixed-income” kortteleita on toteutettu, tuettujen asuntojen määrä on ollut selvästi pienempi kuin purettujen julkisten vuokra-asuntojen määrä. Pääasiassa entisten vuokra-asuntojen tontit ovat yhä rakentamatta, tai niihin on noussut kalliita omistusasuntoja tai urheilukomplekseja.
Puolustajien mukaan purkaminen vähensi rikollisuutta tietyillä alueilla, poisti kaikkein huonokuntoisimmat rakennukset ja muutti alueiden sosiaalista rakennetta. Kritiikin mukaan tämä on osin tapahtunut sen hinnalla, että suuri osa alkuperäisistä asukkaista ei enää asu alueella. Arviolta 10–20 prosenttia tornitalojen asukkaista saivat uuden asunnon uusista mixed-income asunnoista samalla alueella.
Rakennusten purku purki myös yhteisöt
Asukkaat pitivät “projekti”-käsittettä loukkaavana ja olisivat mieluummin puhuneet yhteisöistä (community). Monille muutto puretusta talosta merkitsi sitä, että vuosien aikana rakentuneet sosiaaliset verkostot, naapurituki ja arjen rutiinit hajosivat.
Kaupunkitutkimuksen synnyinkaupunki on esimerkki siitä, kuinka poliittiset päätökset määräävät, kuka voi asua missä ja millä ehdoin. Chicagon asuntopula on kova. Tällä hetkellä noin 35000 asukasta jonottaa vuokrakuponkia (Section 8) sen lisäksi, että he jonottavat julkista vuokra-asuntoa.
Johanna Lilius
Tekniikan tohtori, filosofian maisteri.
Vanhempi tutkija. Aalto-yliopiston arkkitehtuurin laitos.
Kuvat: Johanna Lilius.
Asumistuki amerikkalaisittain
Yhdysvalloissa housing voucher (usein “Section 8” tai virallisesti Housing Choice Voucher) on asumistuki, jonka tarkoitus on auttaa pienituloisia perheitä vuokraamaan asunto yksityisiltä markkinoilta. Perusidea on, että perhe maksaa tietyn osuuden tuloistaan vuokrana (esimerkiksi noin 30 %), ja valtio maksaa loput suoraan vuokranantajalle. Tuen määrä riippuu perheen tuloista ja alueen kohtuullisiksi katsotuista vuokratasoista. Ajatuksena on, että köyhiä perheitä voidaan hajauttaa eri kaupunginosiin sen sijaan, että he asuisivat vain julkisissa asuntotaloissa. Käytännössä järjestelmässä on kuitenkin useita rajoitteita. Tukea on tarjolla rajallisesti, joten odotuslistat ovat usein vuosien mittaisia. Kaikki vuokranantajat eivät hyväksy voucher-vuokralaisia, erityisesti parempituloisilla alueilla. Myös alueelliset vuokrarajat voivat estää muuttamisen kaikkein kalleimmille alueille.
Lähteitä
Austen, Ben (2018). High-Risers: Cabrini-Green and the Fate of American Public Housing. Harper.
Drain, Jasmon (2020). Stateway’s Garden Stories. Random House.
Venkatesh, Sudhir (2008). Gang Leader for a Day. Penguin Books.