Sarjakuvakirja polkupyöräilyn ja liikennesuunnittelun historiasta
Ei ihan ensimmäisenä tullut mieleen, että tietokirjan voi tehdä sarjakuvamuodossa. Mutta näköjään voi, ja kirja vieläpä toimii! Tiina Männistö-Funk on historian tutkija, ja kirjan tietopuoli perustuu hänen tutkimuksiinsa suomalaisesta pyöräilystä. Tiitu Takalo on puolestaan sarjakuvataiteilija ja aktiivipyöräilijä. Tästä syntyy kokonaisuus, jossa tutkimustieto perusteellisine viitteineen ja omakohtaiset pyöräilykokemukset nivoutuvat sarjakuvakirjaksi. Hyvä!
Kirja avaa polkupyörän sekä pyöräilyn historiaa Suomessa ja vähän laajemminkin. Suomeen polkupyörä tuli 1800-luvun lopulla. Aluksi se oli herrasväen kulkupeli. Pyörä oli 1800-luvulla kallis: se vastasi työläisen 131–235 päivän palkkaa. 1920-luvulla pyörä maksoi enää noin kuukauden päiväpalkan verran ja alkoikin yleistyä. Polkupyöräkauppa löytyi jo joka kaupungista ja monesta maaseutupitäjästäkin.
Pyörä yleistyi. 1920-luvulla suomessa oli 200000 pyörää, mutta 1930-luvulla niitä myytiin jo toista miljoonaa. Pyörästä tuli yleinen kulkupeli niin maalla kuin kaupungeissa. Helsingissä polkupyörän osuus kaikesta ajoneuvoliikenteestä oli 1930-luvulla 30 prosenttia, mutta Oulussa peräti 70–90 prosenttia! Oulussa pyöräiltiin yhtä ahkerasti kuin hollantilaisissa kaupungeissa. Polkupyörän voittokulku menopelinä jatkui 1950-luvun lopulle.
Liikennettä ei 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla varsinaisesti suunniteltu, ainakaan samoin kuin nykyään. Kadut olivat melko leveitä, liikenne vähäistä ja rauhallista. Jalankulkijat kulkivat jalkakäytävillä, mutta ajoneuvoliikenne polkupyörät mukaan lukien vain soljui sulassa sovussa. Jopa lapset uskallettiin päästää pyöräilemään kaupungin kaduille. Pyörät parkkeerattiin ajoväylien reunaan samoin kuin autot parkkeerataan nyt. Pyörä pysyi parkissa pystyssä, kun sen poljin asetettiin jalkakäytävän reunakiveä vasten.
Liikennetilastointia ja laskentaa tehtiin 1900-luvulla varsin puutteellisesti. Männistö-Funk on tutkinut Turun liikenteen muutosta valokuva-aineiston avulla. Hän kävi läpi Turun museokeskuksen valokuvia kaduista ja merkitsi kaikki havaitut kulkuneuvot pistekarttaan. Menetelmä on kuvattu kirjassa sarjakuvan keinoin. Se ei anna kuvaa liikenteen määristä, mutta kulkuneuvojen suhteet se kertoo. 1950-luvulla pyörä oli vielä yleisin kulkuneuvo Turussa, mutta antoi 1960-luvulla tilaa busseille. 1970-luvulle tultaessa olivatkin autot vallanneet kadut.
Mitä sitten tapahtui, kun autot yleistyivät? Pyörille ei jäänyt tilaa kaupungeissa. Katujen varret täyttyivät parkkeeratuista autoista. Pyöräilijät jäivät jalankulkijoiden ja autoilijoiden väliin – ja molemmat vihasivat pyöräilijöitä. Pyöräilyn voittokulku katkesi.
Liikennesuunnittelu itsenäistyi omaksi suunnittelualueekseen, ja kaupunkeja alettiin suunnitella autoilun näkökulmasta 1950-luvun alusta alkaen. Uskottiin, että liikenne tapahtuu tulevaisuudessa vain omalla autolla tai vähintään mopedilla, ja kaupunkien keskustoihin suunniteltiin jopa moottoriteitä eritasoliittymineen. Tässä maailmassa ei pyöräilyllä, eikä aina jalankulullakaan, ollut tilaa. Edelleen suomalaiset yhdyskunnat ovat hyvin autoriippuvaisia autokaupunki-ideologian jäljiltä.
Jo 1960-luvulta alkaen autokaupunki alkoi saada myös kritiikkiä osakseen. Nähtiin, että kaupunki kuuluu ihmisille, ei autoille. Hiljalleen alkoi ilmestyä pyöräteitä kaupunkeihin, mutta ne toteutettiin usein autoliikenteen ehdoilla. Tampereen Hervanta suunniteltiin 1973 kevyelle liikenteelle. Siellä lapset saattoivat taas turvallisesti pyöräillä kouluun. Hervanta jäi kuitenkin saarekkeeksi autoväylien keskelle, ja matka isoon markettiin oli lapsille jännä ja melkein hengenvaarallinen retki.
Vahva tietokirjamainen fakta ja kokemukselliset tarinat pyöräilystä eri näkökulmista lomittuvat mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi sarjakuvissa. Kirja piirtää hyvän kuvan pyöräilyn ja liikennesuunnittelunkin historiasta, vaikka epäselväksi ei jää, että tekijät ovat pyöräilyväkeä ja näkökulma pyöräilijän. Mutta millainen sitten on ideaali kaupunki pyöräilyyn tai pyöräilyn tulevaisuus? Siitäkin kertoo sarjakuva.
Pekka Hänninen
Kirjoittaja on ekologisesti kestävää rakentamiseen erikoistunut arkkitehti ja resquetalon korjaaja, joka tekee parhaillaan ympäristöministeriölle selvitystä autiopientaloista. Selvitys julkaistaan syksyllä 2026.
Kuvat: Teoksesta.
Suuri kurpitsa, Tiitu Takalo; Tiina Männistö-Funk, ISBN9789527160640.
Sidottu: Suomi, 2023.
Kirjan voi ostaa hyvin varustelluista kirjakaupoista ja kuunnella sitä ekirjasovelluksissa.