Luultavasti jokainen rakentamisen parissa työskentelevä tietää hänet. Ammattivalittajan. Hänet, joka laatii kaavoista, infrahankkeista, yksittäisistä rakennuksista ja pohjimmiltaan mistä tahansa suunnitelmista muistutuksia kuntaan ja sen jälkeen vielä valituksia oikeusasteisiin.
Suomessa on syntynyt runsaasti kansalaiskeskustelua ja kannanottoja esimerkiksi harjujen soranotto- ja hakkuusuunnitelmista. Kuva kirjoittajan kotikonnuilta Ylöjärveltä, Soppeenharjun virkistysalueelta, jonka metsiä on puolustettu myös muistutuksin ja valituksin.
Ammattivalittajan titteli kalskahtaa negatiiviselta. Syntyy mielikuva henkilöstä, joka iltakaudet naputtelee valituksia ja nauttii, kun saa haitata yhteiskunnan kehitystä.
Todellisuus on kaukana oletuksesta, ainakin siltä osin kuin olen päässyt aihetta tarkastelemaan.
Olen noin 25 vuotta toiminut luontojärjestöissä, pääasiassa vapaaehtoisena, mutta hetken myös työntekijänä. 2010-luvun taitteessa, ennen kirjailijanuraani, työskentelin Suomen luonnonsuojeluliiton Pirkanmaan piirissä. Tittelini oli aluesihteeri, mutta periaatteessa se olisi voinut olla myös ammattivalittaja.
Tampereen seutu kasvaa vinhasti, joten isoja rakentamishankkeita pulpahtelee ilmoille taajaan. Pirkanmaalla käytetään paljon myös ns. luonnonvaroja, eli metsiä hakataan ja kalliota louhitaan. Luonnonsuojelupiiri on luonnon edunvalvoja, ja siksi päätehtäväni oli laatia voimaperäisimmistä hankkeista muistutuksia ja valituksia. Olin piirin ainut työntekijä, joten urakka oli melkoinen. Lopputuloksena olikin työuupumus neljän vuoden jälkeen.
Kokemuksesta tiedän, että valittaminen on yksinomaan ryydyttävää. Aikataulu on aina tiukka, ja on ehdittävä kaivaa esiin tietoa, lukea lakia, muotoilla oma viesti ymmärrettävästi ja siten, että tuotoksessa vedotaan varmasti riittävästi faktoihin eikä ”vain” tunteisiin. Taustalla leijuu alituinen huoli siitä, onko hanketta tosiasiassa mahdollista saada edes lievennettyä vai jyrätäänkö taas uusi metsä, kallio tai lampi lajimme mielihalujen tieltä.
Pidän ihmeenä, että kiireen, keskittymiskyvyttömyyden ja omanvoitontavoittelun sävyttämänä nykypäivänäkin on ihmisiä, jotka uhraavat vapaa-aikansa yhteisen hyvän eteen. He seuraavat kuulutuksia kaavoista ja ympäristövaikutusten arvioinneista, istuvat sitten näppäimistön ääreen huokaillen mutta tietoisina siitä, että vaihtoehtoakaan ei ole.
Usein luontojärjestöt ja yksittäiset kansalaiset osallistuvat ensin hankkeiden työryhmiin ja neuvottelukuntiin, mutta lopputulos on harvoin suotuisa. Jonkun on puututtava, jos suunnitelmiin jää epämääräisyyksiä. Luontoselvitykset voivat olla riittämättömät tai hankkeen perusteet ylipäätään sellaiset, jotka eivät sovi ekokriisin aikakaudelle. Jos esimerkiksi uutta moottoritietä suunnitellaan siksi, että ”yksityisautoilun määrä kasvaa”, olisi ensin syytä pysähtyä pohtimaan, miten muuten ongelmaan voitaisiin puuttua.
Ihminen on osa luontoa ja saamme toki käyttää luonnonvaroja siinä missä muutkin eliöt. Kaikkea emme kuitenkaan tarvitse. Suomessa ammatti- tai oikeastaan harrastusvalittajat ovat vuosikymmenten kuluessa pysäyttäneet lukemattomia tuhoisia hankkeita. Lähimetsiä on saatu säästymään hakkuilta, koskia pelastettu voimalaitosrakentamiselta ja soita turpeenotolta. Yhteiskunta ei ole kaatunut, vaikka tärkeinä pidetyt suunnitelmat ovat peruuntuneet.
Saattaa toki olla, että on olemassa kiusantekijä-valittajia. Arvioni mukaan kuitenkin vähintään 99 prosenttia valittajista on vissillä asialla. Pohjimmiltaan yhteiskunta myös tarvitsee valittajia, sillä muuten oikeus ei toteudu. On tärkeää, että lakeja testataan, ja niiden testaamiseksi jonkun on valitettava.
Uusi rakentamislaki astui voimaan vuoden 2025 alussa. Julkisuudessa on keskusteltu paljon siitä, mitä kaikkea jatkossa saa rakentaa ilman lupaa: mm. korkeintaan 30-neliöisen rakennuksen (ei asuinrakennusta), alle 50-neliöisen katoksen, alle 30-metrisen maston.
Laki lupaa hyvää piharakennusten myyjille. Kukaan ei vielä tiedä, mitä muuta tapahtuu. Rakentamislaissa todetaan, että valvontaviranomaisen on tehtävä sattumanvaraista valvontaa siitä, että työmailla asiat hoidetaan oikein. Päävastuu on kuitenkin kiinteistöjen omistajilla. Heidän on huolehdittava siitä, että kaavamääräykset, ympäristöministeriön rakentamismääräykset ja kunnan rakennusjärjestys otetaan huomioon.
Toivottavasti omavalvonta toimii, sillä lain tavoitteet ovat hienot: rakennuskohteen tulee edistää korkealaatuisen elinympäristön saavuttamista, rakennuksen on oltava kaunis ja rakentamisen on hillittävä ilmastonmuutosta ja edistettävä kulttuuriarvojen säilymistä.
Todennäköistä on, että tilanne selkenee vasta lain testaamisen eli oikeuskäsittelyjen myötä. Yhteiskunta tarvitsee jälleen valppaita kansalaisia. Kun suuri osa tyytyy voivottelemaan somessa, ammattivalittaja huokaisee ja alkaa kirjoittaa valitusta viranomaiselle. Samaan aikaan minä avaan romaanitiedoston ja toivon, että tarinoita kertomallakin voi edes hiukan vaikuttaa maailman tilaan. Juonenkäänteiden lomasta tarkkailen valittajaa ihaillen.
Ilman häntä Suomi olisi ehkä jo mulloksella.
Anni Kytömäki
Kirjailija.
Kuvat: Perttu Saksa ja Outi Kytömäki.