Oulun koulusta oman toimiston kautta rakennusvalvontauralle, mukana koko matkan ajan paikan ymmärrys
Arkkitehtuurin Oulun koulu -näyttely on esillä Oulun Pikisaaressa 20.3.–23.5.2016. Näyttelyn avajaisissa Tuomas Mujunen, Pia Krogius, Anni Vartola ja Petteri Kummala.
Oulu on nyt kuluvana vuonna 2026 Euroopan kulttuuripääkaupunki. Juhlavuosi näkyy ja tuntuu mitä yltäkylläisimpänä kokonaisuutena. Eikä se ole vain Oulun kaupunkiin tiettyyn aikasarakkeeseen kerätty tapahtumakokoelma, vaan päämäärätietoiset, vuosia kestäneet ponnistelut asian tiimoilta on tehty naapurikuntia myöten. On tehty kokonaisvaltaista seutukuntakehittämistä kohti vahvaa tulevaisuutta.
Sinänsä kulttuuripääkaupunkitarjonta on mitä riemullisin kokonaisuus! Arktinen roso ja omalaatuisuus on saanut näkyä. Mieskuoro Huutajat huutaa edelleen, Fotografiska Tallinn jalkautui ja Perämeren jäällä on tanssittu teknomusiikin tahdissa. Tarjolla on paljon paikallisesti, valtakunnallisesti ja kansainvälisesti merkittävää, ilolla tehtyä ja uteliaisuutta kutkuttavaa antia.
Näkyvyys toteutuu myös valtakunnallisten tapahtumien isännyytenä. Näitä tapahtumia Oulu on onnistunut saamaan paljon. Rakennustarkastuspäivät ja Arkkitehtipäivä saivat nekin innostuneet puitteet. Päivien tarjonnat osin nivoutuivat toisiinsa todentaen, että samassa rakentamisen veneessä tässä istutaan ja – toivottavasti – uppoamisen sijaan soudetaan samaan suuntaan.
Oulun koulu -näyttelyä taustoittivat useat aikanaan kootut julkaisut. Näyttelymateriaalin innoittajana laajemman näkyvyyden saavuttamiseksi syntyi teos Jälkikaikuja. Teosarvion on tehnyt Lauri Jääskeläinen (aukiolla.fi).
Arkkitehtuurin Oulun koulu -näyttely
Arkkitehtuurin nosto yhdeksi kulttuurikaupunkia profiloivaksi tekijäksi on ollut mainio oivallus. Oulun lisäksi millään muulla suomalaisella kaupungilla ei vastaavaa mahdollisuutta ole, sillä ”Meilläpä onkin ollut tällainen ihan oma juttumme, Oulun koulu”. Arkkitehtuurin Oulun koulu -näyttelyn avajaisissa Pikisaaren Muotoilukeskus Protossa näyttelyn kokoajien innostus oli merkillepantavaa.
Näyttelyn perussävynä on muisteleminen ja kertaaminen, mikä onkin sopivan leppoisaa osan aikanaan vaikuttaneista tekijöistä ollessa vielä haastateltavissa. Ajankohtaiseksi näyttelyn tekee muistuttaminen: osaa aikalaistunnustuksen saaneista kohteista uhkaa purkaminen.
Näyttelyä varten kulttuuritoimittaja Jonni Roos haastatteli Anna ja Lauri Louekaria, Kaarlo Viljasta, Lasse Vahteraa, Ilpo Väisästä ja Kari Niskasaarta sekä rakennuttajan edustajaa, insinööri Jouko Leskistä. Nauhoitus haastatteluista on esitettävänä näyttelyssä muiden aikaa kuvaavien nauhoitteiden ohella.
Oululaisina tuottajina ovat olleet kaavoitusarkkitehti Pia Krogius sekä Protosta Tuomas Mujunen ja Päivi Tahkokallio. Oulun koulu -hankkeen työryhmään ovat kuuluneet myös Museoviraston arkkitehti Mikko Mannberg, professori Janne Pihlajaniemi, arkkitehti Sampo Valjus ja Aalto-yliopiston lehtori, tutkija Anni Vartola. Näyttelyarkkitehtuurista on vastannut paikallinen arkkitehtitoimisto alt Arkkitehdit Oy, vastaavana arkkitehtina Tuomas Niemelä.
Näyttelyn tekijöiden mukaan kokoon saadun materiaalin ja ilmiön painoarvo kasvoi mittoihin, joiden tuli saada suurempi näkyvyys. Niinpä lauantaina 18.4. julkaistiin Jälkikaikuja-niminen teos, jossa on artikkelit mm. Arkkitehtuuri- ja designmuseon päällikkö, FT Petri Kummalalta, Arkkitehti-lehden vuosien 2009–17 päätoimittaja Jorma Mukalalta, Anni Vartolalta sekä Oulun yliopiston työelämäprofessori Anssi Lassilalta.
Suomen- ja englanninkielisinä teos ja näyttelytekstit mahdollistavat kansainvälisenkin levityksen. Teos yhdessä vuosien saatossa syntyneiden näyttelyjulkaisujen sekä vuonna 1993 julkaistun Oulu School of Architecture -teoksen kanssa taustoittavat kirjallisissa muodoissaan kokonaisuutta.
Tervetullutta olisi koota arkkitehtuuriopintoihin liittyvien harjoitustyönäyttelyiden näyttelyluettelot yksiin kansiin. Oulun koulun juuristoa näet löytyy nimenomaan sieltä. Harjoitustyöt ja rakentamatta jääneet kohteet todentavat, että toteutuneet rakennukset ovat lopulta oulunkoululaisuuden jäävuoren huippu.
Pikisaareen kootussa näyttelyssä on mahdollisuus syventyä nauhoitettuihin haastatteluihin ja mm. professori Reima Pietilän luennontiin (yksi näytöistä kuvassa oikealla). Vuonna 1982 valmistunut Oulunsalon kunnantalo on vuonna 2013 saanut suojelustatuksen. Muilla aikakauden edustajilla suojelua ei ole.
Koululaisena olemisesta
Kuten näyttelyyn haastatellut arkkitehdit toteavat, opiskelujen ohessa oltiin toimistoissa töissä. Paikallisiin toimistoihin tutustuminen toteutui myös omalla kohdallani.
Alkuvuosina työ oli epämääräistä haahuilua. Näennäisellä korvauksella olin myös arkkitehtuurin osaston kirjaston iltapäivystäjänä. Siinä toimessa olisin voinut olla ilmaiseksikin, sillä käsissä oli materiaali, joka oikeasti tuli hallita. Kirjallisuus ja ammattilehdet välittivät monipuolista tietoa rakennetuista ympäristöistä – niin vastikään valmistuneista kuin myös vanhemmasta rakennuskannasta. Noina vuosina kirjaston kävijämäärä moninkertaistui.
Luennot – etenkin professori Seppo Valjuksen luennot arkkitehtuurin perusteista, tentit ja harjoitustyöt olivat peruspaketti, mutta sen lisäksi tarvittiin myös muuta. Tarvittiin johdanto laajempaan todellisuuteen, vaihtoehtoihin ja mahdollisuuksiin.
Paneutumiseen johdatti erityisesti opettajamme, professori Reima Pietilä. Kurssit olivat 3.–4-vuosikurssilaisille, mutta luennoille osallistuivat myös ylempikurssilaiset ja jopa omia toimistojaan pitävät ammatinharjoittajat. Pietilän professuuri Oulussa ajoittui vuosille 1973–79.
Pietilän luennot olivat happening.
”Toin muutaman kollin, ne eivät sanoneet miau”, hän totesi tuomistaan matkalaukullisista runsasta ja monipuolista kirjallisuutta. Episkoopilla esitetty kuva metallikorusta saattoi olla nurinniskoin, mutta se itse asiassa olikin Reiman mielestä parempi ja kiinnostavampi niin. Korukin antoi inspiraation rakennukseen tai assosioi tapaa kulkea siinä. Luennoista sai valmiuden tutkia, analysoida ja lopulta uskoa omiin ajatuksiin työn lähtökohtana.
Harjoitustöitä tehtiin myös kilpailuina. Palauttamistilaisuus oli tietenkin jännittävä. En muista yhtäkään työtä, josta Pietilä ei olisi löytänyt mielenkiintoisia asioita. Negatiivisuutta ei ollut. Vaikka jonkun työ olisi omasta mielestä tuntunut olevan aivan poskellaan tai naiivi, Pietilä näki ratkaisut kiinnostavina tai erityisen kiinnostavina. Tästä oppina oli oman oikeassa olemisen kyseenalaistaminen.
Tiedon lopullinen tarttuminen tapahtui piirtämällä. Muistan tehneeni valkoisten rakennusten New York Fivea palasteltuna John Hejduk -henkeen taidemuseossa Oulun Kiikelin saarelle siten, että tunnelma, toiminnallisuus ja kosketus maahan olisi samanlainen kuin tanskalaisessa Louisianan taidemuseossa. Tein James Stirling -asuinkerrostalon, Le Corbusier -yksiön, Gerrit Rietveld -sisustuksen ja Frank Lloyd Wright -paikoitustalon. Mitä milloinkin.
Tällä tavalla uudet ja vanhat mestarit opettivat ratkaisuperiaatteita eri tilanteisiin ja paikkoihin – ja etenkin: millaisella detaljiikalla ja materiaalivalikolla ne oli rakennettu. Kävin Helsingin kaupungintalolla piirtämässä Ruusuvuoren detaljit.
Mukaan tarttui taju dimensioista. Pohjoismainen klassisismi pysyttäytyi mieluisimpana tyylilajina, mikä tuli näkymään lopulta Yrjönkadun uimahallin innoittamassa diplomityössäni Kuntotalo ja Paikoitustalo vuonna 1987. Sittemmin tämä A Health Club and Multi-storey Car Park kiersi Flygövningar-näyttelyssä mm. Pohjoismaissa ja Saksassa.
Eri puolilla Suomea sijaitsevat kiinnostavat rakennukset tarkistettiin, Skandinavia ja Eurooppa kierrettiin, osa matkusti Yhdysvaltoihin saakka. Oltiin hyvin perillä rakentamisesta. Opintojen aikana karttui silkasta uteliaisuudesta varsin käyttökelpoinen keinovalikoimasalkku arkaaisuudesta aina absurdilta vaikuttavaa postmodernistista ilottelua myöten. Vakuuttui myös se kaikkein tärkein: Genius loci – ymmärrys paikan hengestä, sen rakentumisesta ja merkityksellisyydestä suunnittelun lähtökohtana.
Opintoja säväyttivät kansainväliset vierailijaluennot. Sitä teki myös kalottiyhteistyö, välitön vuorovaikutus skandinaavisten kollegojen kanssa. Vastaavissa fyysisissä olosuhteissa toimiminen ja arktinen ympäristö rakennuksineen vahvistivat perifeeristä yhteenkuuluvuutta.
Epäsosiaalisena henkilönä Oulun koulun keskustelupiireissä olin sivusta seuraaja. Varsinainen debatti pääkaupunkiseudun ja pohjoisen välillä oli tiedossa: geneerisyys kyseenalaistettiin, modernismin mielekkyyttä kritisoitiin ja rakennetun ympäristön ymmärrettävyys arvioitiin uudelleen. Keskustelujen pohjoiset osapuolet olivat ehtineet urallaan itseäni edemmäksi ja toteuttaneet manifestoitua ja huolellisesti perusteltua regionalismia, jopa vernakulaarisuutta rakennettuun ympäristöön.
Kirjalliseen muotoon ajatukset pukivat arkkitehdit Mauri Tommila ja Reijo Niskasaari (1951–1988), jotka toimivat myös nykyarkkitehtuurin oppituolin assistentteina. Tekstit ovat valideja edelleen. Professoreiden assistenteilla oli tärkeä rooli. He olivat lahjakkaita, kuten Aku Jääskeläinen. Heistä monet olivat menestyneet arkkitehtuurikilpailuissa – niin myös myöhemmin Oulun rakennusvalvonnassa uraansa tehnyt Esa Kauppi.
Toki säröjä opettajien ja opiskelijoiden välillä oli, mutta mieleenpainuvaksi jäi esimerkiksi Tapio Rönkönharjun tapa ohjata. Hän kysyi: ”Mitä sinä tässä ajattelit, millaista olet ajanut takaa?” Saatuaan vastauksen hän opasti rauhallisesti keskustellen, kuinka tekijän asettamaan tavoitteeseen voi päästä.
Näyttelyssä esillä pienoismalli leirikeskus Lohenpyrstöstä punamultahahmossaan. Toteutus on valkoinen. Suunnittelijoina arkkitehdit Anna ja Lauri Louekari. Vasemmalla kuvia arkkitehtitoimisto Heikki Taskisen suunnittelemasta Oulunsalon Pitkäkankaan koulukeskuksesta. Myös opiskeluaikaiset kalusteet ja valaisimet ovat löytäneet tiensä näyttelyyn.
Likimpänä Oulun koulun ydintä
Vuonna 1985 oli selvää, että kaupungin arvostetuin toimisto oli Arkkitehtitoimisto Heikki Taskinen Oy (Heikki Taskinen 1940–1992). Tunsin toimiston työt ja tiesin toimistoon kootun kirjallisuuden. Ilman mitään uskoa mahdollisuuksiin päästä ko. toimistoon kysäisin töitä kuitenkin – lippalakki kourassa, minkä muistan hyvin.
Yllättäen sain työpaikan ja siitä tulikin todellinen korkeakouluni. Sain aloittaa suunnitteluapuna Oulun Diakonissalaitoksen 2. vaiheessa, josta totesin: ”Tässä on Aldo Rossi -henkeä”. Tokaisu ei miellyttänyt yhtään. Hiukan ehdin ihmetellä suunnitelmaa, sillä aiempi vaihe oli varsin erilainen kahnilaisessa eleganssissaan (Louis Kahn, amerikkalainen arkkitehti).
Toimistossa oli työn alla mm. koulurakennuksia, Enontekiön kunnan virastotalo ja Oulun Lyseon peruskorjaus. Saarniston koulu ja päiväkoti oli kohteista eniten vastuullani. Oli kiva lukea, että Heikki piti sitä Sotkamon metsäoppilaitoksen ohella mieluisimpana koulunaan.
Työnteko toimistossa oli turvallista, sillä läsnä oli tavoitteellisuus ja varmuus onnistumisesta. Työtä oli kiva tehdä, oli tekemisen vauhti ja ilo. Suunnittelussa oli vapautta, mutta oli myös rajoja. Suunnitelman tuli olla luonteva, rentokin, ei pakotettu. Kollegojen monimuotoinen kynänjälki oli runsaudestaankin huolimatta iisi. Ryppyotsaisuuta ei ollut. Jos jokin toteutus ei ollut hyvä, Heikki totesi: ”No, tämä meni nyt näin. Tehdään sitten ensi kerralla toisin”.
Tapana oli, että työpäivän jälkeen Heikki tarkisti pöydillä olleet piirustukset ja teki niihin punakynämerkinnät. Aamulla jatkettiin merkintöjen pohjalta. Tiedettiin molemmin puolin missä mennään.
Heikin toimiston töiden ominaispiirre oli kestävä eleganssi, olipa töiden muotokieli miltä tahansa jaksolta hänen urallaan. Tämä perusominaisuus löytyy vuonna 1972 pidetyn arkkitehtuurikilpailun voittaneessa ehdotuksessa, Seinäjoen Törnävän siunauskappelissa.
Heikki Taskinen ei ollut Oulun koulun julistuksellinen edustaja, mutta muotokieleltään hänen tuotantonsa nivoutuu osaksi pohjoista koulukuntaa. Taskinen ei alleviivannut pelkästään paikkaa, vaan huomion keskipisteessä oli ihmisen mittakaava. Rakennetun ympäristön turvallisuuden tunne syntyi materiaaleista.
Heikki seurasi aikaa. Toimistoon kerätty mitä ajankohtaisin arkkitehtuurikirjallisuus oli kaupungin paras. Kirjakauppias vaivautui aivan erikseen Ouluun saakka sekä arkkitehtuurin osastolle että Taskisen toimistoon. Materiaalista erottui vaikuttajia, kuten Louis Kahn, Robert Venturi, Charles Moore, Alvar Aalto, New York Fivekin hiukan ja myös Carlo Scarpa, josta tuleekin mieleen toimiston pitkäaikainen vastuunkantaja ja kollega, arkkitehti Martti Karsikas.
Rakennus- ja yhdyskuntasuunnittelun valtionpalkinnon Heikki sai vuonna 1984, aivan ansaitusti. Tärkeä työ, eli arkkitehti Heikki Kaikkosen väitöskirja Heikki Taskisen arkkitehtuuri hyväksyttiin vuonna 2012.
Enontekiön kunnantalo valmistumisvuosi 1988, suunnittelu: Arkkitehtitoimisto Heikki Taskinen.
Mitä Oulun koulun jälkeen?
Näyttelyn ja Jälkikaikuja-kirjan nostaman merkityksellisyyden ja kertaamisen ohella koko oulunkoululaisuuden pohdinnassa kertautuivat myös spekulaatiot ajanjakson jälkeisestä ajasta.
Oulun koulun perustekijöiden punatiilipolun voi katsoa loppuneen Toholammin kunnantaloon, jossa teemasto tuntui manieristiselta. Saman toimiston arkkitehtuurikilpailuehdotus Hausjärven terveysasemaksi ja palvelutaloksi olikin jo viitta uudelle, aiempaa raikkaammalle polulle. Lopullisesti kauden päättivät traagiset vahvojen osapuolten, Reijo Niskasaaren ja Heikki Taskisen, menehtymiset.
Osin oulunkoululaisuus jatkui osaamattomammissa käsissä ja lopputuloksena syntyi ja syntyy edelleen kliseistä populistista naivismia.
”Anna minun nyt kulkea tämä polku loppuun”, totesi Heikki Taskinen harmitellessani viimeisimpien punatiilirakennusten raskautta. Jatkuminen voi siis näkyä myös siten, että regionalistisin oulunkoululaisuus punatiilihahmoissaan oli ajallisesti varsin lyhyt ajanjakso. Voi olettaa, että esimerkiksi Heikki Taskinen olisi edennyt taas uudenlaiseen estetiikkaan tehden sitäkin taidokkaasti. Aivan viimeisimmissä töissä olikin jo viitteitä keveään transparenttiuteen – toki myös loogisina vastauksina toimeksiantoihin.
Omalla kohdallamme ”jatkoimme luontevalla tavalla”, kuten Heikki asian ilmaisi. Perustimme oman toimiston, Ulla ja Lasse Vahtera Oy:n. Aika oli hyvä – pari puhelinsoittoa ja tupa oli täynnä toimeksiantoja. Meillä molemmilla oli takanamme hankkeita, joissa olimme tulleet tutuiksi potentiaalisille toimeksiantajille.
Toimeksiannoissamme asetuimme kuhunkin rakennuspaikkaan. Suunnittelumetodiamme voi kutsua kontekstuaaliseksi. Meillä ei ollut muodonannollisia fraaseja, vaan ratkaisut syntyivät tilaajan tarpeesta ja paikasta.
Heti alkuun teimme Tuiran kirkon peruskorjauksen ja laajennuksen sekä Pappilanpellon koulun Vihtiin. Näiden perusteella meidät valittiin edustamaan Suomea Venetsian kuudennessa kansainvälisessä arkkitehtuuribiennaalissa Sensing the future – the architect as seismograph Pohjoismaitten yhteisnäyttelyssä Young Generation of the North.
Talo järven rannalla oli esillä näyttelyissä Japanissa ja Ranskassa (Dessine-moi un éco-logis Pariisin Villettessä). Talo Louko oli esillä l´après Aalto, héritage et actualité -näyttelyssä Pariisissa. Toimiston aktiivisen olemassaolon aikana, noin 10 vuodessa ehdimme suunnitella kymmenittäin rakennuksia. Liki jokainen sai vertaisarvionnin kaltaisen aikalaistunnustuksen tullessaan julkaistuksi arkkitehtuurilehdissä- ja kirjoissa sekä näyttelyissä eri puolilla maailmaa.
Yhdessä arkkitehti Jukka Laurilan kanssa teimme Ouluun Nuorten Ystäville toimitilat sekä peruskorjaamalla että laajentamalla Oulun Torikadulla sijaitsevaa rakennusta. Kohteelle myönnettiin Oulun lääninhallituksen Viiskanta-palkinto ja Puupalkinto 2000 -kunniamaininta. Arkkitehti, työelämäprofessori Anssi Lassila osallistui toimistossamme Oulun Torinrannan aitan (mm. Arkkitehti 6/99) suunnitteluun. Se olikin ainoa Oulun kaupungilta saamamme toimeksianto.
Pienenä kuriositeettina voi todeta, että olemme sukupolvea, joka opiskelujensa ohella oli töissä. Oman toimiston pitäjänä tuntui oudolta palkata valmis arkkitehti ilman mitään työkokemusta. Halukkaimmat tarjoutuivat tulemaan ilmaiseksi – ja tulivatkin, mutta toki palkka sittemmin pystyttiin maksamaan.
Meille tuli selväksi, ettemme menestyksestämme ja valtakunnallisesta sekä kansainvälisestä tunnettuudestamme huolimatta tule saamaan Oulun kaupungilta toimeksiantoja. Syvinä laman vuosina meillä ei ollut varaa jäädä odottelemaankaan. Lähdimme etsimään jotainkaan tasapainoa muualta. Pohjoissuomalaisuus oli aidosti kiinnostanut ja osaltamme olimme todella tulleet noteeratuiksi suomalaisina, etenkin pohjoissuomalaisina suunnittelijoina. Tuntuikin, että olimme saaneet kaiken.
Kaikki rakennuksemme ovat keskenään erinäköisiä, ovathan niiden rakennuspaikatkin omanlaisiansa. Tämä Genius loci -ajattelu on perimäämme oulunkoululaisuutta. Mittakaava, materiaalit ja detaljit – joskus hurjatkin – pysyivät koko ajan huolellisessa tarkkailussa.
Jälkikaikuja-teoksen kuvitusta: Myllyojan seurakuntatalo (valmistumisvuosi 1983) ja Kisakentän päiväkoti (valmistumisvuosi 1986). Rakennusten suunnittelijoina Juha Pasanen ja Lasse Vahtera.
Oulunkoululainen rakennusvalvonnassa
Hain Helsingin rakennusvalvonnassa avoinna ollutta virkaa, josta olimme saaneet tiedon rakennusvalvonnan päällikkö Kaarin Taipaleelta. Oululaisen kollegan, Esa Kaupin ura oli osoittanut, että työsarka on mielekäs. Mitään ajatusta viran saamisesta ei ollut, mutta yllättäen pääsin määräaikaiseen vakanssiin. Kävi ilmi, että hakijoita oli ollut kuutisenkymmentä. Pari vuotta sitten vastaavaan vakanssiin hakijoita oli yli 120. Rakentamisen suhdanteet näkyvät halukkuutena virkauralle.
Onnekseni sain olla kaupunkikuva-arkkitehdin työpari. Ja onnekseni ko. vakanssissa oli arkkitehti Marjatta Uusitalo, uupumaton ja terävä uurastaja hyvän ympäristön puolesta. Sain täydellisen tilaisuuden tutustua paitsi erityiseen viranhaltijatyöhön, myös suuressa skaalassa uuden kotikaupungin ominaispiirteisiin. Uppouduin työhön virka-ajat iloisesti ylittäen. Tutustuin kaikkiin hankkeisiin paikoilla käyden. Tutkin ympäristöt. Sain kaupungin hyvin haltuun. Olin saanut jatkaa niin analyyttistä kuin myös estetiikkapainotteista uraa.
Kiinnostavaa on huomata, että olin varsin monelle suunnittelijalle tuttu toimistomme ja töittemme takia. Ymmärsin osapuolia ja sain luottamusta. Viran antama valta mahdollisti hyvän laadun edellyttämisen ja tausta puolestaan tajun liikkumavarasta. Suunnittelijatausta ja virkaura olivat kombo, joka johdatti luottamustoimiin Rakennustarkastusyhdistyksen edustajana, Suomen Arkkitehtiliitossa sekä asiantuntijatehtäviin mm. arkkitehtuurikilpailuissa (Kansallismuseon laajennus, Meilahden siltasairaala etc.).
Viranhoidossa erityisen sävynsä koko 2000-luvun alulle toi silloinen virastopäällikkö Lauri Jääskeläinen, arvostettu rakennusalan moniosaaja, joka opasti mukaan myös Rakennustarkastusyhdistyksen toimintaan ja erityisesti Rakennettu Ympäristö - eli RY-lehden pariin. Sain laatia artikkeleita ja pakinoita. Kun mukaan luetaan jonkinlainen osuus myös muualle tehtyjä tekstejä, kokonaismääräksi tuli yli sata. Jäsenmäärältään pienen järjestön julkaisua arvostettiin varsin laajasti. Painetun RY-lehden viimeisten numeroiden aikana sain olla lehden päätoimittaja.
Vuosien myötä sain vastuulleni yhä moniulotteisimpia rakennushankkeita. Upeimpia niistä olivat mm. Olympiastadion, Käärmetalo, Ajurien talli, Uusi Lastensairaala ja Lauttasaaren kirkko, jotka myös noteerattiin Arkkitehtuurin Finlandia -palkitsemisissa. Kooltaan mittavimmaksi jäi Laakson sairaala.
Arkkitehtuurin laatua käsiteltiin kaupunkikuvaneuvottelukunnassa, sittemmin kaupunkikuvatyöryhmässä. En koskaan lakannut ihmettelemästä, kuinka rakennukset paikastaan riippumatta olivat aina samanlaisia. Usein totesinkin, että Helsingissä rakennetaan aikaa, ei paikkoja. En tullut ymmärretyksi yhtään.
Jos vastuulla oli Laajasalo, edellytys viranhoitoon oli kaupunginosan tunteminen. Kuljin seutua ristiin rastiin, katuja edestakaisin ja sisäistin: tämä on valkoisten rakennusten ja kilpikaarnamäntyjen merellinen saari. Joitakin peruskorjauksia oli tehty ja niistä muodostunut oma konseptinsa. Myös vastaisuudessa niin täydennys- kuin myös korjausrakentamisen tulee asettua näihin uomiin – säilyttämään eheyttä, ei rikkomaan sitä.
On yllättävän tavallista, että paikkojen ominaispiirteet ovat jääneet noteeraamatta. Jossakin vaiheessa alkoi vaikuttaa siltä, ettei alueille jalkauduta. Mahdollinen identiteetti luetaan asemakaavoista. Jos kaavoittaja ei paikkojen nyansseja huomioi, edellytyksiä inhimilliselle ympäristölle ei ole. Kaupungin jokaiseen kolkkaan voidaan edelleen tehdä tummia tiilirasterirakennuksia. Mutta kun tiili rasterissa ilman holvausta ei luontevasti toimi, tehdään feikaten: tiilitapettipalikoita. Edellisen kauden ilmentymä oli toinen. Tehtiin ”stokastista fenestraatiota”, eli aukotuksen epäjärjestystä. Mikähän on seuraava kaanon?
Arkkitehtitoimistomme töitä on julkaistu useissa teoksissa. Näyttelyplanssi Venetsian biennaalista 1996: Pappilanpellon ala-aste.
Ihmisten ympäristöjä?
Kaupunkikuvaneuvottelukuntaan kuului aikoinaan ulkopuolisina asiantuntijoina asuntosuunnittelun ja korjausrakentamisen osaajat. Asuntosuunnittelun laadun arvioinnille oli annettu status. Viime vuosina kaupunkikuvatyöryhmän arviointialaa on kavennettu. Vaikka asuntosuunnittelun arviointia ei tehdä, asiantuntijoiden tuska asuntohankkeiden äärellä on tuntuva. Enimmillään kokouksista kirjataan toive saada porrashuoneisiin edes hiukan päivänvaloa. 150 cm leveät keskikäytävät ja pimeät yksiöt on ohitettu huokaisulla.
Asuntopinta-alojen minimivaatimus on ollut hyvä sparraaja – olipa se asemakaavoissa tai poliittisena päätöksenä. Rakennusvalvonnan ohjauksessa on voinut ihan pokkana edellyttää yhdenvertaisuutta. Harmillisen usein kuvittelu myytävyydestä pääsi sanelijaksi ja lopulta liki kategorisesti asuntosuunnittelijana oli myynti. Kun ostajana oli sijoittaja, inhimillisyydelle ei ollut tilausta. Sijoitustoiminnan hiipumisen myötä kysyntä on nyt kääntymässä inhimillisempien arvojen suuntaan, mistä olikin jo merkkejä ankarimman bulkkirakentamisen loppuvuosina.
Osaamista hyvään on tarjolla. Esimerkiksi helsinkiläisarkkitehtien Kirsi Korhosen ja Mika Penttisen asuntosuunnittelu on aina onnistunutta, olipa tilaaja mikä taho tahansa. Asunnot ovat valoisia, toimivia ja – ennen kaikkea – rakennukset asettuvat paikkoihinsa: Jätkäsaareen särmikästä metallidynamiikkaa, Töölöön rauhallista kivipintaa, diskreetti kosketus Viikinmäen kallioille, Omenamäkeen puuta.
Onko niin, että osaava suunnittelija osaa vakuuttaa myös tilaajan? Suunnittelu on taitavaa keskustelua saada osapuolet ymmärtämään toisiaan. Oulunsalon kunnantalon suunnittelijoiden kuvaukset koko rakentamisen prosessista alkavat juuri tällä kuvauksella.
Oulun koulun rakennusten ominaispiirre on tuttuus ja turva. Kouluista ja päiväkodeista tehtiin käyttäjiensä kokoisia. Materiaalit, värit ja mittakaava räätälöitiin tarpeisiin. ”Kun meillä säädettiin oppivelvollisuus, koulut kangistuivat rakennuksina. Ne uhkuvat autoritaarisuutta, kuria ja järjestystä. Jos minulla olisi valta, räjäyttäisin koulut pieniksi mökkikyliksi. Mutta yhteiskunta panee suunnittelijan tiukoilla määräyksillään suitsiin”, toteaa Heikki Taskinen (HS 11/84). Silti oululaiset arkkitehdit onnistuivat kutistamaan rakennukset lapsille sopiviksi.
Pohjoisen pienipiirteiset, suojaisiin ja turvaa tarjoaviin osiin jaetut ulko- ja sisätilat ovat käytössä edelleen. Rakennukset ovat käyneet läpi korjauskierroksensa, niistä on pidetty huolta.
Kun suunnittelu- ja koulutustaustan perusasioihin kuuluu mittakaava, on viimeisin jättipäiväkotien aalto tuntunut ylitsepääsemättömältä. Käyttäjien määrä voi olla sama kuin viime vuosituhannen monimuotoisissa päiväkodeissa, mutta syntyneet volyymit ovat jättimäisiä. Selitykseksi esitetään talotekniikkaa. Ahaa – asemakaava edellyttää talotekniikan integroimista rakennukseen. Ahaa – siis piiput ja ehkäpä myös matalalle tulevat räystäät on kielletty.
Jaoin huolen rakennusten koosta ja niiden lähiympäristöjen pienuudesta keskustelluissa kasvatustieteen dosentti Marjatta Kallialan kanssa. Hän tuli tutuksi sekä viesteistään päättäjien suuntaan (kieltämättä yllytin) että lehtikirjoituksista. Ohjaustyössä peräänkuulutin lapsen mittakaavaa. Ratkaisuksi esitettiin penkki ulko-oven vierustalla. Ei tasan yhtään mitään muuta. Nämä olivat viimeisten vuosien raskaimpia hankkeita.
Nuorten Ystävät ry:n toimitilat Oulussa, suunnittelijoina arkkitehdit Jukka Laurila sekä Ulla ja Lasse Vahtera. Kohteessa on kolme osaa, vanhin peruskorjattu osa sekä kaksi eri vaiheessa tehtyä laajennusta. Ensimmäinen, vuonna 1995 valmistunut kokonaisuus on julkaistu RY 4/2002-numerossa sekä mm. ARK 5/98-numerossa. Viimeisin osa valmistui vuonna 2006 (ARK 4/2007).
Entä nyt?
Oulun koulun näyttely ja julkaisu kertaavat tilanteen, johon Oulun koulu aikanaan rakentui. Petteri Kummalan kuvaamalla tavalla elettiin pysähtyneisyyden aikaa. Mieleen nousee: eletäänkö nyt vastaavaa? Toki myös nyt löytyy sävyjä, mutta ne jäävät edelleen yksittäisiksi täpeiksi kartalla. Onko jälleen tarve ravistaa? On.
Oulun on tälläkin kertaa noteerannut myös ARK-lehti omalla Oulu-numerollaan. Ele on hieno. Numerossa ääneen pääsee myös pohjoissuomalaisen LUO arkkitehtien Riikka Kuittinen, joka luettelee toimistonsa arvostuksia. Kuulostaa tutulta: paikkasidonnaisuus, humanismi, voimakas luontosuhde ja inhimillinen lähestymistapa mittakaavaan ja materiaaleihin on tämänkin oululaistoimiston perustaa. Sama kuin aikanaan muutamilla muillakin toimistoilla.
Kun miettii Helsingin tämänhetkistä, tällä kertaa raskasta geneerisyyttä ja toisaalta tuntoja pohjoisessa, vaikuttaa vahvasti siltä, että 1970-luvulta tuttu poteroituminen on voimassa jälleen tai edelleen. PAVE Arkkitehtien rohkea ilo, alt Arkkitehtien eleganssi ja LUO arkkitehtien herkkyys kertovat pohjoisten suunnittelijoiden taidosta ja tahdosta saada aikaan tunnistettavalla tavalla kaunista, inhimillistä ja merkityksellistä elämisen kehystä.
Ulla Vahtera
Kuusankoski.
Syntynyt Pudasjärvellä vuonna 1956, opiskelu- ja työvuodet Oulussa 1975–1999, Helsingin rakennusvalvonnan arkkitehti ja tiimipäällikkö vuodesta 2000 – kuukautta vaille vuoteen 2025.
Kuvat: Ulla Vahtera, Lauri Jääskeläinen, Tuomas Niemelä, Ilpo Okkonen ja Pauli Boström.