Kaupunkivihreän määrällä ja laadulla on huomattava merkitys siirryttäessä kestävään kaupunkiympäristöön. Tuore väitöskirja valottaa viherrakenteen monihyötyjä, mutta myös tiedon ja rakentamisen ohjauksen puutteita.
Maisema-arkkitehti Mari Ariluoman väitöskirjatutkimuksen tavoitteena oli lisätä ymmärrystä maisemasuunnittelun vaikutuksista eloperäisen hiilen kiertoon sekä tunnistaa ratkaisuja, jotka vahvistavat kaupunkialueiden hiilinieluja ottaen samalla huomioon vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen. Ariluoma väitteli marraskuussa 2025.
Tutkimus keskittyy erityisesti asuinalueiden pihoihin, jotka muodostavat merkittävän osan kaupunkivihreästä. Yhdessä julkisten viheralueiden, pihojen, katujen, joutomaiden jne. kasvit muodostavat kaupunkivihreän, viherverkoston.
Kaupunkiluontokin sitoo hiiltä
”Usein väitetään, ettei kaupunkien kaupunkivihreän hiilinielulla ole suurta merkitystä, varsinkin jos nielua vertaa kaupungin kaikkiin päästöihin”, Ariluoma kuvaa lähtökohtaa.
”Mutta tässä tarvitaankin ajattelutavan muutosta: paitsi että keskitytään päästöjen vähentämiseen, pitäisi myös rakennetussa ympäristössä pyrkiä luontopositiivisiin vaikutuksiin eli muun muassa hiilinielujen ja luonnon monimuotoisuuden lisäämiseen. Samalla turvataan maaperän hiilivarastojen säilyminen”, Ariluoma jatkaa.
Esimerkiksi Helsingissä kaupunkivihreä sitoo 6–7 % kaupungin aiheuttamista päästöistä. Mukana ei ole asukkaiden tai yritysten aiheuttamia päästöjä.
”Kaupunkivihreä ei riitä kaupunkialueella tapahtuvan liikenteen tai rakentamisen päästöjen kompensointiin, mutta on kuitenkin merkittävässä osassa kokonaisuudessa: pienistä puroista syntyy suuri virta”, Ariluoma muistuttaa.
Kaupunkivihreä toimii metsien lailla
Metsät ovat suomessa merkittävin hiilinielu ja -varasto. Hiilineutraalissa tilanteessa nielut sitovat hiilidioksidia samaan tahtiin kuin sitä ilmakehään joutuu. Suomen on määrä olla 2035 hiilineutraali ja pian sen jälkeen hiilinegatiivinen.
Kasvit varastoivat osan yhteyttämisessä käyttämästään hiilidioksidista hiilenä lehtiinsä, runkoihinsa ja juuriinsa. Aikanaan osa tästä hiilestä päätyy ja varastoituu maaperään. Metsien hiilivarastosta kolmannes on puissa ja kaksi kolmasosaa maaperässä.
Kun metsä hakataan, hiilinielu lakkaa ja myös huomattava osa maaperän hiilestä vapautuu takaisin ilmakehään. Hakkuiden jälkeen kuluu muutama vuosikymmen, ennen kuin metsä on jälleen hiilinielu.
Samat lainalaisuudet pätevät karkeasti kaupunkivihreäänkin, joskin se on pienipiirteisempää ja sitä on vähemmän tutkittu. Lisäksi kaupunkivihreän rakentaminen ja hoito aiheuttavat päästöjä eri tavalla kuin metsät.
Hiilinielut ja monimuotoisuus kulkevat käsi kädessä
”Toimenpiteet, joilla lisätään hiilinieluja kaupungeissa, lisäävät useimmiten myös luonnon monimuotoisuutta”, Ariluoma kertoo. Monilajinen ja kerroksellinen kasvillisuus tukee molempia. Rehevä kasvillisuus tarjoaa elinympäristön hyönteisille, joita taas seuraavat linnut ja nisäkkäät.
Lisäksi kaupunkivihreä tarjoaa lukuisia ekosysteemipalveluita ihmisille: tuottaa happea, lieventää helleaaltoja ja kaupunkitulvia, puhdistaa ilmaa ja sadevettä, vaimentaa tuulta ja melua sekä tukee ihmisten hyvinvointia monilla tavoin.[1] Luontopohjaiset ratkaisut ja ylipäänsä kaupunkivihreä tarjoavat monihyötyjä.
”Plantaasimainen tehometsätalous saattaa sitoa tehokkaasti hiiltä, mutta metsässä, jossa lajeja on vähän ja kasvusto samanikäistä, monimuotoisuus jää vähäiseksi”, Ariluoma muistuttaa. Sama koskee liian yksipuolista kaupunkivihreätä, kuten nurmikenttiä ja istutuksia, joissa on vain muutama kasvilaji.
Tiiveys ja kaupunkivihreä törmäyskurssilla?
Yhdyskuntien tiivistämisessä piilee ristiriita: tiivis yhdyskunta vähentää turhaa liikennettä ja jättää maa-alaa vapaaksi luonnolle jossain muualla, mutta toisaalta, mitä tiiviimpi yhdyskunta on, sitä vaikeampi sinne on mahduttaa kasvillisuutta.
”Mutta kyllä tiiviissäkin kaupunkiympäristössä pystytään järjestämään kasveille tilaa”, Ariluoma opastaa. ”Suomessa ei ole vielä opittu tuomaan kasvillisuutta tiiviiseen kaupunkirakenteeseen. Kun tehdään tosi tiivistä, kaupunkivihreä ikään kuin unohtuu. Muualla maailmassa kasvillisuutta on opittu tuomaan hyvinkin urbaaniin ympäristöön mm. kasvikattojen ja seinien muodossa”, hän jatkaa.
”Monilajisuuden ja kerroksellisen kasvillisuuden lisäksi tärkeätä on riittävä tila niin juurille kuin latvustolle, ja ylipäänsä hyvien kasvuolosuhteiden turvaaminen”, Ariluoma muistuttaa.
Kasvillisuuden istuttamisen jälkeen on tärkeää varmistaa, että ne todellakin lähtevät kasvamaan. Kasvit vaativat alussa enemmän hoitoa. ”On omaisuuden tuhlaamista istuttaa kasvillisuutta, mutta jättää ne alkuvaiheessa oman onnensa nojaan”, hän näpäyttää.
Aaltoyliopiston Co-Carbon-hankkeen osana hiljattain tekemässä tutkimuksessa [2] havaittiin, että kasvillisuuden määrä tonteilla on Helsingissä vähentynyt noin 15 prosenttiyksikköä 1970-luvulta 2010-luvun alkuun tehokkuuden lisääntyessä ja rakennustavan muuttuessa. Toisaalta 1900-luvun alussa rakennettiin hyvinkin tiivistä kaupunkirakennetta, jossa oli vehreitä sisäpihoja suurine puineen.
”Kansipihat ja pysäköintinormit eivät jätä tilaa kylliksi vihreälle”, Ariluoma vielä surkuttelee. ”Niillä suuret puut eivät kasva.”
Pihat tärkeitä
Huomattava osa rakentamisesta on asuntorakentamista, siksi asuinalueilla on keskeinen rooli kaupunkien ilmasto- ja luontotavoitteiden saavuttamisessa.
”Suureksi kasvavat puut ovat pihoilla, kuten muuallakin kaupungissa, tehokkaimmat hiilensitojat. Kasvien kerroksellisuus lisää tilatehokkuutta, kun samalla alalla on erikokoista kasvillisuutta”, Ariluoma listaa.
Hulevesien luonnonmukainen käsittely pihapiirissä lisää niin hiilen sidontaa kuin monimuotoisuuttakin. Riittävä kosteus takaa rehevän kasvillisuuden. Ratkaisu on monihyötyinen. Ariluoman mukaan pihat usein ylikuivataan, jolloin kasvillisuus jää niukemmaksi.
Kattopinta-alaa tulisi hyödyntää enemmän. Monilajinen suhteellisen ohut kasvikatto on päästö–hinta–hyöty-näkökulmasta hyvä.
Miten pihojen käsittelyä tulisi ohjata?
”Ilmastoselvitys ja rakentamisen päästörajat keskittyvät päästöjen vähentämiseen, joka sinänsä on hyvä asia. Mutta hiilinielut ovat jääneet pois rakentamisen ohjauksesta. Juuri monihyötyisiä luontopositiivisia ratkaisuja pitäisi päästöjen vähentämisen rinnalla tukea”, Ariluoma kiteyttää.
”EU:n ennallistamisasetukseen sisältyvä latvuspeitteisyyden tavoite kaupungeille on hyvä uudistus, samoin eräiden kaupunkien ja kuntien viherkertoimet. Lisäksi tonteilla voisi olla hiilinieluluku”, Ariluoma puntaroi. Yleisesti hän kaipaa lisää viheralan osaamista rakennusvalvontoihin.
Viherkertoimen toteutumisen valvonta on vaikeaa, ja on ollut tapauksia, joissa viherkertoimen edellyttämää kasvimäärää ei ole toteutettu.
”Kasvillisuuden määrän toteutuminen on vaikea nähdä heti kohteen valmistumisen jälkeen, sillä kasvien juurtuminen paikoilleen ja kasvu ottavat oman aikansa”, Ariluoma vielä lisää. Kunnissa on suuria eroja viherkertoimen käytössä ja seuraamisessa.
”Pihojen osuus kaupunkien viherrakenteesta on kuitenkin 30–60 %”, Ariluoma painottaa. ”Pihojen merkitys kaupunkien hiilinieluille ja luonnon monimuotoisuudelle on merkittävä.”
Viisi vinkkiä pihojen ja asuinalueiden ilmastoviisauden edistämiseksi:
Pekka Hänninen
Kirjoittaja on ekologisesti kestävään rakentamiseen keskittynyt arkkitehti.
Kuvat: Caroline Moinel ja Hanna Oksman.