Apulaisprofessori Panu Savolainen, yhdessä valokuvaaja Aleks Talven kanssa, on koonnut yksiin kansiin nykyisen Suomen valtion alueen arkkitehtuurin historian.
Esipuheessa Panu Savolainen toteaa, kuinka Suomen arkkitehtuurin historiasta on kirjoitettu yksittäisiä teoksia muutaman ison kirjastohuoneen verran. Arkkitehtuurin yleisesitysten määrä on niukempi. Savolainen mainitsee sotien jälkeen niistä keskeisimpinä Nils Erik Wickbergin (1959), Vilhelm Helanderin ja Simo Ristan (1987) sekä Riitta Nikulan (1993) teokset. Harri Hautajärven toimittama Rakennetun Suomen tarina oli osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlintaa ja keskittyy itsenäisen Suomen aikaiseen arkkitehtuurin ja rakentamiseen (2017). Valokuvaajana toiminut Aleks Talve toteaa omassa esipuheessaan reilut kaksi vuotta kestäneen kuvitustyön olleen seikkailu.
Teoksen painopiste – ehkä hieman yllättäen – ei ole niinkään viimeksi kuluneessa sadassa vuodessa, vaan pikemminkin menneissä vuosisadoissa. Näkökulman valintaa voi pitää perusteltuna ottaen huomioon, että aiemmissa yleisesityksissä ovat painottuneet autonomian ja itsenäisyyden ajan kohteet. Niihin siirrytään Savolaisen ja Talven kirjan puolessavälissä. Lukijalta vaaditaan hiukan kärsivällisyyttä. Perusteellisesti käsitellyt, arkeologisiin tutkimuksiin ja suhteellisen vähälukuisiin satoja vuosia pystyssä pysyneisiin kivikirkkoihin ja linnoihin pohjautuvat kirjan luvut kertovat nykyihmisen kannalta taakse jääneistä ja ”muinaisista” ilmiöistä.
Vuonna 1689 rakennettu Sodankylän kirkko on keskiaikaisen mallin mukainen tukipilarikirkko ja Lapin vanhin rakennus.
Savolainen vetää lankoja yhteen toisinaan poleemisellakin tavalla tuoden esiin entisaikojen rakentamisen ekologisen kestävyyden ja kiertotalouden. Vaikka puisia rakennuksia ei ole suuria määriä monen sadan vuoden takaa, kivikaudesta puhumattakaan, korostaa Savolainen erityisesti hirsirakentamisen nerokkuutta ja siirrettävyyttä.
Esimerkiksi isojaon käynnistyttyä Ruotsissa vuodesta 1749 lähtien ja sen ulottuessa myös Ruotsin valtakunnan itäiseen puoliskoon Suomeen alkoi laajamittainen yhtenäiskylien pirstoutumisen aalto. Sarka- eli aurinkojaosta luopuminen merkitsi maatilarakennusten siirtymistä tiloille osoitettujen laajempien omien pelto- ja laidunmaiden yhteyteen. Suuri osa aiemmin tiiviisti rakennetuissa kylissä sijainneista hirsirakennuksista pystyttiin purkamaan osiin ja pystyttämään uudelleen. Isojaon maareformi päättyi vasta vuonna 1989 kun Saaristomeren Jurmon saaren sarkajaon tilukset jaettiin saaren neljän tilan kesken omiksi itsenäisiksi kiinteistörekisteriyksiköiksi.
As. Oy Atrium (suunnittelija Erik Bryggman) Turussa on 1920-luvun klassistisen asuntoarkkitehtuurin ilotulitusta.
Panu Savolainen korostaa muutoinkin pitkin teosta taloudellisten reunaehtojen merkitystä osana rakennetun ympäristön kehitystä. Vielä enemmän hän kiinnittää arkkitehtuurin osaksi luonnonolosuhteita ja ”muita elonkirjon organismeja”. Väittääpä hän arkkitehtuurista valtaosan olevan näkymätöntä, rakenteita ja modernia rakennuskantaa pyörittävää infrastruktuuria ja näkymättömien osien olevan näkyviä tärkeämpiä. Vaikka rakennustekniikka ja rakennusmateriaalit ovat rakentamisessa koko ajan läsnä, niin arkkitehtuuria arvioitaessa ja siitä kirjoitettaessa kiinnostaa lukijaa toki myös miltä rakennukset näyttävät. Myös suurelle yleisölle ja rakennusten käyttäjille ovat rakennustaide ja sen eri ilmenemismuodot merkityksellisiä.
Kirja jakaantuu kuuteen lukuun. Niitä voi lukea omina itsenäisinä kokonaisuuksina, vaikka teos eteneekin kronologisessa aikajanassa. Yksittäisiä rakennuksia nostetaan esiin maltillisesti, erityisesti korkealaatuisten kuvien kautta. Mukaan on saatu myös joitakin toteutumattomia hankkeita. Savolainen tuo esiin, kuinka valtaosa maapallolle rakennetusta arkkitehtuurista on kadonnut jäljettömiin, ilman että edes piirustuksia olisi enää tallella. Suomen osalta Savolainen päätyy tulokseen, jonka mukaan esihistoriasta nykypäiviin on pystytetty miljoonia rakennuksia, ja niitä on suunnitellut toistakymmentä tuhatta arkkitehtia. Valtaosan historian saatossa rakennetuista rakennuksista on kuitenkin suunnitellut ja varsinkin toteuttanut joku muu kuin arkkitehti. Savolainen mainitsee pyrkineensä rikkomaan totuttuja kaanoneita ja tuomaan esiin myös unohdettuja tai marginalisoituja toimijoita. Enemmänkin niitä olisi teokseen suonut otettavan.
1960-luvun alun Helsingin Pihlajamäki oli ensimmäisiä aluerakentamismenettelyllä toteutettuja lähiöitä. Pihlajamäki sai suojeluasemakaavan ensimmäisenä Helsingin lähiönä vuonna 2007.
Loppua kohti teksti muuttuu lähes pamfletinomaiseksi. Panu Savolainen ei piilottele syvää huoltansa maapallon ekologisesta tilasta ja rakentamisen osuudesta siinä. 1900-lukua hän kutsuu fossiilisen arkkitehtuurin vuosisadaksi, hiukan Barnabas Calderia mukaillen [1]. Kyytiä saa myös finanssikapitalismin arkkitehtuuri, Suomessa käynnissä oleva purkuaalto ja kyvyttömyys toimia rakennusjätteen kanssa.
Arkkitehdin tulevan roolin Savolainen näkee eräänlaisena elonkirjonvälittäjänä. Elonkirjonvälittäjä on suunnittelija, joka nostaa suunnittelutyönsä keskeisimmäksi tehtäväksi ja hyvän arkkitehtuurin ensisijaiseksi tavoitteeksi luonnonprosesseja säilyttävät ja eheyttävät ratkaisut. Kirjan päätös sulkee ympyrän, joka alkaa 12 000 vuotta sitten väistymäisillään olleesta jääkaudesta vajaan sadantuhannen vuoden päästä ilmaantuvaan uuteen jääkauteen. Panu Savolainen esittää ajatusleikin, mitä Turun tuomiokirkolle tapahtuu, kun mannerjäätikkö hiljalleen nielee Suomen.
Panu Savolaisen ja Aleks Talven urakka täyttää aukon kokoamalla yhteen teokseen nykyisen Suomen alueen arkkitehtuurin vuosituhantisen tarinan. Massiivisuudestaan huolimatta kirja ei ole luettuna raskas. Sen eittämättömänä ansiona on uusimpiin arkeologisiin tutkimuksiin perustuvat osiot, joissa kuvaillaan esihistoriallisen ajan rakentamista.
Puu- ja hirsirakentamisen tekniikoita selostetaan tarkasti. Rakentamisen materiaalien rooli toimii jatkumona läpi teoksen. Aiempien aikojen viisauksia kannattaisi elvyttää nykyrakentamisessakin, on teoksen eräänä sanomana. Suuriformaattisen kirjan koko sivun täyttävät kuvat juoksevat omana loogisena kokonaisuutena.
Myönteinen yllätys on se, ettei kirjasta löydy kuin pari paino- tai asiavirhettä. Myöhempiin painoksiin voisi harkita henkilöhakemistoa, mikä lisäisi teoksen käyttökelpoisuutta esimerkiksi oppikirjana.
Lauri Jääskeläinen
Varatuomari, valtiotieteiden maisteri.
Kuvat ja kuvatekstit teoksesta.
[1] Barnabas Calder: Architecture From Prehistory to Climate Emergency. 2021.