Menu
Vasta 27-vuotias toimistorakennus Tampereen Ratinassa puretaan tänä syksynä. Kesän ajaksi se täyttyi taiteesta. Sen äärellä puhuttiin arvovalinnoista.
Muotoilija Ulla Phillips ja rakennusrestauroija Jenni Valtakari tekevät savesta taidetta yhteenliittymän MUR! alla. Voimakatu 11:n teos Spaces Left Behind oli heidän ensimmäinen julkinen teoksensa. He tapasivat opiskellessaan savirakentajiksi Mynämäellä.
Valtakaria inspiroi arkisena pidetty materiaali, joka mielletään usein pelkästään rakennuksen osaksi. Restaurointihankkeissa savi on ikään kuin sivuroolissa ja alustana muulle, mutta tässä teoksessa se on nostettu itse tarkoitukseksi.
”Ullan kuvallinen ilmaisu on tehnyt minuun vaikutuksen, ja on ollut ilo päästä toteuttamaan sitä tällaisessa mittakaavassa.”
Phillips puolestaan kehuu Valtakarin materiaalien ja työtapojen tajua sekä pitkää kokemusta rakennusalalta.
”Hahmotamme tilallisuutta eri tavoilla, ja siitä syntyy valtavan hyviä keskusteluja.”
Paikkasidonnaisuutta paikan ehdoilla
Teoksessa savilaasti on levitetty suoraan pinnoille: kokolattiamattoon, seinille, työpöydälle. Savi näyttää valuvan tilaan ikkunoista. Rapattua pintaa on suuren avotilan nurkassa viitisenkymmentä neliömetriä.
Laastissa on Tiilerin savijauhetta eli tarvasjokelaista peltosavea. Sen lisäksi hiekkaa ja vettä sekä hamppupäistärettä ja osmankäämin höytyvää, värinä mustaa rautaoksidia. Pinta on maalattu englantilaisella kaoliinisavella valkoiseksi.
Nyt Phillips ja Valtakari ovat purkamassa teostaan. Rakennus tyhjenee vähitellen taiteesta. He purkavat teoksen huolella ja ottavat mahdollisimman paljon rappausta talteen teoksen uudelleenrakentamiseen seuraavassa kohteessa. Sienellä kastelu ja lastalla kaapiminen osoittautui parhaaksi tavaksi saada laasti irtoamaan pölyämättä.
”On hyvä muistaa, että savessa ja täyteaineena käytettävässä hiekassa on kvartsipölyä, joka on hengitettynä erittäin haitallista. Pölynsidonta on tärkeää, ja jos pölyä siitä huolimatta pääsee ilmaan, hyvä hengityssuojain on savirakentajan ystävä.”
Vaikka kyse on luonnonmateriaalista, saveen suhtaudutaan kunnioituksella ja sen eri kosteusvaiheet huomioiden ja niitä hyödyntäen. Kyse on maaperästä, joka voi nostopaikasta riippuen sisältää haitallisiakin aineita.
”Savea on pitkään pidetty rakennustyömailla ongelmana. Suomessa on valtavasti savea, eikä sitä ole oikein osattu hyödyntää”, toteaa Valtakari.
”Olisi tärkeää alkaa laajemmin käyttää paikallisia materiaaleja, ja savi on juuri sellaista. Paikallisesta maaperästä voidaan parhaimmillaan ottaa savea rakentamiseen ja korjaamiseen sekä jalostaa sitä yksinkertaisilla tavoilla käyttöön ilman kuljettamisen kustannuksia ja päästöjä.”
”Savirakentamisella on Suomessakin perinteensä. Ne on vain ehditty unohtaa.”
Phillips ja Valtakari pitävät materiaalia olennaisena osana taidetta. Heille on tärkeää, että jätettä ei synny. Materiaali on kestävää, kun sitä voi hyödyntää aina uudestaan. Savi on kaunista ja kestävää.
Phillips toteaa, että tässä teoksessa pinta jätettiin käsittelemättä, mutta periaatteessa samanlaista graafista ilmettä voisi hyödyntää sisustuselementtinä vaikkapa toimistotiloissa. Rappauspinnan voi käsitellä pölyämättömäksi esimerkiksi liisterillä.
Purkutaiteen merkitystä etsimässä
Phillips toivoo, että purkutaideteos olisi alku yhteistyölle ja uusille projekteille. Sama teoskin voisi toteutua eri paikoissa eräänlaisena sarjana. Materiaali näyttäytyy erilaisena paikan mukaan. Teos puretaan ja palautetaan laastiksi juuri siksi, että se rakennetaan rappaamalla taas uudestaan samalla visuaalisella ilmeellä uuteen purkutalokohteeseen.
”Keskeinen osa koko Spaces Left Behind -projektia on, että materiaali kiertää ja palautetaan laastiksi. Se kovettuu uudeksi rappaukseksi, palautetaan laastiksi ja niin edelleen. Millään muulla materiaalilla tämä ei ehkä olisi mahdollista.”
He etsivät parhaillaan uutta purkutalotapahtumaa, jonne samat raidat voitaisiin rapata seuraavaksi. Toiveissa on erilainen tila, pienempi ja tilallisesti erihenkinen.
”Savikuosi tuo rakennuksen osaksi katoavien rakennusten sarjaa. Purkutaide on talon viimeinen puheenvuoro.”
Tarpeettomaksi todettu rakennus saa vielä yhden käyttötarkoituksen taiteen alustana ja tilana ennen katoamistaan kaupunkikuvasta. Samalla on riskinä, että purkupäätös peittyy pöhinän alle. Huomio kiinnittyy taiteeseen, ja kritiikki käyttökelpoisen rakennuksen purkamisesta unohtuu. Kun tila annetaan taiteen käyttöön, näyttäytyy purkajakin uutta luovana toimijana.
”Purkutaidetalo tekee rakennuksesta näkyvän. Täällä on kesän aikana viettänyt aikaa valtava määrä ihmisiä, joille rakennuksesta on nyt muistoja. Se saa uusia merkityksiä, eikä sitä unohdeta niin helposti.”
Tämän kesän taidetalo sai nimekseen Muutos.art. Näyttelyllä haluttiin herättää keskustelua muuttuvasta kaupunkiympäristöstä, jossa matalan kynnyksen purkaminen on räikeässä ristiriidassa kestävän kehityksen tavoitteiden ja kaupunkitilan kerroksellisuuden vaalimisen kanssa.
Muutos.art on Upeartin kehittämä konsepti, joka tutkii muuttuvien kaupunkitilojen aktivoimista taiteen ja kulttuurin keinoin. Tampereen Muutos.art-hanke oli Operaatio Pirkanmaan käynnistämä ja sen mahdollisti Suomen Kulttuurirahaston myöntämä Kärkihanke-apuraha Pirkanmaan rahaston yleisrahastosta.
Taidepesua vai keskustelun mahdollistamista?
2020-luvun ilmiöksi noussutta purkutaidetrendiä on arvosteltu ”taidepesuna”: esimerkiksi arkkitehdit Mari-Sohvi Miettinen ja Mario Kolkwitz pohtivat ilmiötä Arkkitehti-lehden artikkelissaan [1]. Heidän mielestään taide peittää lyhytnäköisen kaupunkisuunnittelun virheen ja pesee sen hyväksyttäväksi. Samalla projekti on kuitenkin arvokas mahdollisuus taiteilijoille, jotka saavat näin työnsä suuremman yleisön nähtäville ja tilaisuuden paikkaan kiinnittyvän taiteen tekemiseen.
”Laitapuolen kaupunkitilaa, unohdettuja rakennuksia, on aina otettu haltuun. Purkutaiteen idea on peräisin katu- ja graffititaiteesta”, muistuttaa Valtakari.
”Purkutaidetaloissa yleisöä on enemmän ja muodot monenlaisia, mutta ajatus omaehtoisesta ei-kaupallisesta käytöstä kuitenkin samankaltainen.”
Samaa filosofiaa toteuttavat talonvaltaajat, jotka ottavat tyhjentyneitä tiloja haltuun ja perustavat vapaita kulttuuritiloja. Tampereellakin sitä on yritetty esimerkiksi silloin, kun yli satavuotias rautatieläisten seuratalo Morkku oli vallattuna ennen kuin toimijat häädettiin. Morkku purettiin vuonna 2020, ja sen paikalle siirrettiin vanha tavara-asema.
Purkutaidetalojakin on ollut Tampereella aiemminkin. Kesän 2023 rakennuksena oli Pinni47 Pinninkadulla, Tammelassa. Entinen kenkätehdas, sittemmin opiskelija-asuntola, purettiin heti näyttelyn päätyttyä. Paikalle nousee kymmenen kerrosta opiskelija-asuntoja.
Purkutaidetalojen kohdalla päätökset on usein jo tehty, eikä lopputulokseen yleensä ole mahdollista vaikuttaa. Siitä huolimatta väliaikainen, kulttuurin areenaksi annettu tila herättää huomaamaan, millä tavoin kaupunki muuttuu. Tämä tila oli avoin vain yhden kesän ajan, ja sitten se saa väistyä.
Tilaan saapuu jo oman teoksensa toisesta huoneesta purkanut Yu-Hsuan Yao. Hän opiskelee Aalto-yliopiston englanninkielisessä New Media -koulutusohjelmassa.
Hän pysähtyy ihailemaan sinnikästä purkamista ja nauraa, että hänellä itsellään meni purkamisessa parikymmentä minuuttia. Monikanavaisessa teoksessaan In Like a Lion, Out Like a Lamb hän käytti toimistosta löytyneitä sälekaihtimia, joille video heijastettiin.
Purkaminen on arvovalinta
”On aina sääli, kun rakennus puretaan ennen kuin se on elinkaarensa päässä”, myöntää suunnittelupäällikkö Mikko Allinniemi Tampereen tilapalveluista. ”Tällä kertaa syynä on alueen käyttötarkoituksen muutos ja sen mukainen arvovalinta.”
Näin nuorta ja hyväkuntoista rakennusta harvoin puretaan. Uusi asemakaava tuo asuinkerrostaloja, reilun 20 000 asuinkerrosneliömetriä ja 400 uutta asukasta sähkölaitoksen tontille.
Vielä 1990-luvulla Tampere ei kasvanut rannoille, ja kolmikerroksinen toimistorakennus oli tuntunut riittävältä. Sittemmin talo oli tyhjentynyt vuokralaisista eikä uusia ollut löytynyt.
”Maankäytön, kaupunkisuunnittelun ja kaavoituksen osalta keskusta-alueelle halutaan enemmän asuntoja.”
Allinniemi kiertää taiteesta tyhjentyvää rakennusta kollegansa, rakennuttajainsinööri Juuso Koskisen kanssa. He pysähtyvät juttelemaan savirakentajien kanssa.
Koskisen mukaan 90 %, ehkä jopa 95 %, rakennuksen materiaalista menee uudelleen käyttöön tai kierrätykseen. Esimerkiksi ovien ja ikkunoiden painikkeet otetaan talteen varaosiksi, samoin vesikalusteita on mahdollista käyttää muualla sellaisenaan.
Siitä huolimatta, että kiertotalous vähitellen kehittyy, purkaminen ei ole koskaan ilmastoviisas teko, ja puretun rakennuksen tilalle nouseva uudisrakennus on aina valtava hiilipiikki.
Kysyn Allinniemeltä vielä sähköpostitse lisää. Olisiko kulttuuritila voinut jäädä pysyväksi?
”Jos olisi, sen rahoitus olisi sitten ollut osa kaupungin kulttuurin kokonaisbudjettia. Olisiko se korvannut tai vaarantanut jonkun muun tilan? Kaupungin kulttuuritilat ovat iso kokonaisuus, ja jota aina mielellään kyllä kehitetään.”
Uudenlaista käyttöä oli Allinniemen mukaan mietitty, ja käynnissä olevan kaavoituksen aikana sinne pyrittiinkin saamaan monenlaisia toimijoita.
”Käyttötarkoituksen muutos ja asunnoiksi korjaaminen olisi varmasti ollut kallista ja työlästä. Rakennus oli kyllä suunniteltu niin, että se oli muuntojoustava toimistokäytössä.”
Olisiko Tampereen pitänyt ymmärtää säästää rakennus, joka ei ennen purkutaidetaloksi muuttumistaan herättänyt suurimmassa osassa kaupunkilaisista mitään mielikuvia?
”Tällainen kaavoitusprosessi ja purkupäätös on pitkä prosessi, jossa keskustelulle on aina sijaa. Monesti rakennetun ympäristön arvo ymmärretään vasta jälkeenpäin, joten keskustelu onkin erittäin tärkeää ja hyvästä.”
Halla Savisaari
Kuvat: Halla Savisaari.
[1] (Taidepesua purkutalossa Ark 3/24, https://www.ark.fi/fi/2024/03/taidepesua-purkutalossa/ )
