Kulttuuriperintö on monimuotoisempaa kuin perinteisesti ajatellaan, ja sen monipuolinen vaaliminen vaatii avarakatseisuutta sekä kykyä hyväksyä myös hajoamisen, muutoksen ja epävarmuuden läsnäolo.
Botanical garden Lissabon
Kulttuuriperintöalalla on käyty kriittistä keskustelua säilyttämisen normittamisesta: silloin kun kaikelle, mikä nimetään kulttuuriperinnöksi, asetetaan kiistaton säilyttämisen vaatimus, kavennetaan ymmärrystä ja suljetaan pois kohteen katoavien ominaisuuksien tarkastelun mahdollisuus (Sørensen 2014, 87). Sen sijaan, että korostettaisiin riskejä ja uhkia, alan keskusteluissa on tuotu esiin luovia ja myönteisiä tapoja kohdata muutos ja hyväksyä epävarmuus mahdollisuutena, joka voi tukea kestävämpiä ja valikoivampia säilyttämiskäytäntöjä (Harrison ym. 2020, 487; ks. myös DeSilvey ym. 2021).
Käytännön huolenpito voi tarkoittaa korjausta ja ylläpitoa, jotka turvaavat kohteen materiaalisen rakenteen, mutta toisinaan se voi merkitä korjaamisen pidättämistä ja kohteen sallimista jatkaa muutostaan. Hajoamisen ja rapautumisen prosesseihin keskittyminen voi tuottaa kulttuuriperintöarvoja yhtä lailla kuin pelastamisen ja turvaamisen teot, mutta nämä voivat poiketa perinteisesti kulttuuriperintökäytäntöön liitetyistä arvoista (DeSilvey 2017, 184).
Säilyttäminen vai tuhoaminen
Rakennusten säilyttämiseen tai purkamiseen liittyvät teot edellyttävät luottamusta siihen, että tulevaisuus kunnioittaa nykyisiä päätöksiä ja uskoa siihen, että voimme tietää tulevaisuuden tarpeet (Harrison ym. 2020, 474). Toteamus saa pohtimaan niitä päätöksiä, joita kiinteistöjen omistajat ja viranomaiset tekevät rakennusten säilyttämisen ja purkamisen kanssa. Kuinka usein onkaan esimerkiksi tilatehokkuusvaatimusten tai kaupunkikuvan modernisoinnin nimissä tehty purkupäätöksiä, joita seuraavat sukupolvet ovat pitäneet turhina. Toisaalta taas säilyttämisen perusteluissa käytetään usein retorisia ja arvolatautuneita käsitteitä, jotka tekevät säilyttämisestä näennäisesti itsestään selvää ilman kriittistä tarkastelua siitä, mitä ja miksi säilytetään (Wienberg 1999, 186-187).
Suojelun ja ennallistamisen rinnalla kulttuuriperintöalan työkalupakissa vakiintunut ja keskeinen lähestymistapa on mukautuva uudelleenkäyttö. Mukautuvaa uudelleenkäyttöä pidetään usein myös vaihtoehtona rakennuksen purkamiselle – siinä etsitään keinoja löytää olemassa olevalle rakennukselle uusi käyttötapa, sitä joskus hyvin radikaalistikin muuttamalla. Kulttuuriperintöalan näkökulmasta mukautuvan uudelleenkäytön käsite on syntynyt pyrkimyksistä tehdä kulttuuriperintötyöstä yhteiskunnallisesti merkityksellisempää ja vastaanottavaisempaa sallimalla historiallisten rakenteiden sopeuttaminen nykyaikaiseen käyttöön (DeSilvey ym. 2021, 3).
Vakiintuneiden “säilyttää vai purkaa” -näkökulmien lisäksi voidaan kysyä, millä tavoin kulttuuriperintöä voitaisiin tehdä toisin? Käytössä on jo monia luovia ideoita ja innovaatioita, jotka voivat auttaa kehittämään uusia tapoja ajatella ja toteuttaa kulttuuriperintöä (Harrison ym. 2020, 487; ks. myös DeSilvey ym. 2021).
Rakennusten mukautuvan uudelleenkäytön on todettu olevan avainasemassa myös ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa, jossa rakennetulla ympäristöllä on merkittävä osuus. Kuvassa Caixa Forum Madridissa.
Hallittua vapauttamista
Kun kohtaamme haavoittuvan toisen, kuten rakennuksen tai esineen, voisimme säilyttämisen ja jatkuvuuden ensisijaisuuden sijaan suunnata huomion muutoksen prosesseihin ja kysyä, mitä huolenpito voisi merkitä ilman konservointia sekä miten olisi mahdollista irrottautua vaistomaisesta pyrkimyksestä pelastaa hinnalla millä hyvänsä (DeSilvey 2017, 183).
Hallittu rappeutuminen on vakiintunut hoitovaihtoehto, jonka juuret ovat raunioiden hoitoon kehitetyissä vähäisen intervention strategioissa, jonka ohjeistuksissa todetaan yleensä, että toimenpiteisiin tulee ryhtyä dokumentointiin perustuvan säilyttämisen varmistamiseksi sekä vaurioiden ja rappeutumisen hidastamiseksi tai lieventämiseksi (DeSilvey ym. 2021, 3; ks. myös Lind 2017). Lähestymistapa hylkää käsityksen kulttuuriperinnöstä muuttumattomana resurssina ja esittää sen sijaan, että perintö voi uudistua niin kauan kuin sen merkitystä tuottavat sosiaaliset suhteet ja käytännöt säilyvät, jolloin muutos voi olla tuottava: osa säilyy ja osa voi väistyä (DeSilvey 2017, 184). Kun kaiken fyysinen säilyttäminen ei ole mahdollista, arkeologinen dokumentointi nousee vaihtoehtoiseksi keinoksi “pelastaa” tietoa – säilyttäminen ei aina tarkoita materiaalia, vaan myös tiedon tallentamista ja analysointia (Wienberg 1999, 188–189).
Asiantuntijoiden keskusteluissa termi hallittu rappeutuminen on kuitenkin koettu ongelmalliseksi; vaikka päätös rappeutumisen aktiivisesta ja tietoisesta hallinnasta olisi tehty, ”rappeutumisen kieli” ei houkuttele pohtimaan muutoksen mahdollisesti myönteisiä puolia (DeSilvey ym. 2021, 3). Nykyisten kulttuuriperinnön hoitokäytäntöjen rajoitteisiin vastaamiseksi ja väistämättömän muutoksen hallinnan keinojen laajentamiseksi on kehitetty adaptiivisen vapauttamisen käsitteellinen viitekehys, joka tarjoaa kieltä ennakoivampaan keskusteluun kohteiden muodonmuutoksista ja tukee uusien, innovatiivisten käytäntöjen kuvaamista ja kehittämistä (DeSilvey ym. 2021, 1–3).
Adaptiivisella vapauttamisella tarkoitetaan päätöstä sallia kulttuuriperintökohteen sekä siihen liittyvien arvojen ja merkitysten dynaaminen muuntuminen suhteessa laajempaan maisemalliseen ympäristöön siten, että painopiste on pitkäkestoisessa ja iteratiivisessa hallinnassa, johon kuuluu osittainen kontrollista luopuminen mutta myös sitoutuminen jatkuvaan seurantaan ja tulkintaan (DeSilvey ym. 2021, 1).
Väistämättömien luonnonprosessien tarkastelun on todettu tuottavan arvokasta tietoa, ja seuraava askel on yhdistää avoimuus kulttuuriperinnön muutoksen myönteisiin puoliin, syvempään ymmärrykseen luonnon- ja kulttuuriperinnön arvojen suhteesta ja niiden keskinäisestä tukemisesta (DeSilvey ym. 2021, 2). Tällaisessa lähestymistavassa kulttuurinen muistaminen ilmenee muutoksen, häiriön, tuhon ja uudistumisen kautta säilyttämisen rinnalla (Harrison ym. 2020, 487).
Hylätty paviljonkirakenne Lissabonin Miradouro Panorâmico de Monsantossa, joka oli ennen korkealuokkainen maisemaravintola.
Adaptiivinen vapauttaminen merkitsee ajattelutavan muutosta: se korostaa mahdollisuuksia hallita muutosta yhdistyneen ja ehdollisen luonnon- ja kulttuurisen merkityksellisyyden esiin nousemisena ja siten kytkeä yksittäiset perintökohteet niiden laajempaan kontekstiin (DeSilvey ym. 2021, 4). Se edellyttää myönteisen muutossuhteen lisäksi välineitä epävarmuuden käsittelyyn sosiaalisesti, poliittisesti ja materiaalisesti sekä luonnon- ja kulttuuriperinnön välisten rajojen joustavoittamista, suojelualojen välisen yhteistyön vahvistamista ja uusien käytäntöjen kehittämistä perinnön arvojen hoitamiseen, kokoamiseen, kuratointiin ja viestintään (Harrison ym. 2020, 487).
Lähestymistapa rakentuu viimeaikaiselle kulttuuriperintötutkimukselle, jossa on tarkasteltu muistamisen käytäntöjen säilymistä myös perintömuotojen katoamisen tai tuhoutumisen kautta, ei ainoastaan niiden säilymisen kautta (DeSilvey ym. 2021, 4). Uhanalaisella kulttuuriperintökohteella tarkoitetaan kohdetta, jonka pelätään katoavan ja jonka menetys koetaan kielteisenä; uhka viittaa kuitenkin ensisijaisesti koettuun haavoittuvuuteen, hätätilan tunteeseen ja epävarmaan tulevaisuuteen pikemminkin kuin suoriin haittavaikutuksiin (Sørensen 2014, 87).
Adaptiivinen vapauttaminen konkretisoituu suojellun kohteen hallintana, jossa kontrollia kevennetään hallitusti ja pitkäjänteisesti, jotta muutosprosessit voivat avautua ja kohteen painopiste siirtyä esimerkiksi arkkitehtonisesta arkeologiseen ja edelleen luonnontieteelliseen kiinnostavuuteen, samalla kun säilytetään kevyt ohjaus ja iteratiivinen vuorovaikutus (DeSilvey ym. 2021, 6).
Lähestymistapoja eheyden heikkenemiseen
Rakennetun kulttuuriympäristön kohteiden eheyden heikkeneminen ilmenee konkreettisesti käytön muutoksina, hallinnan vähenemisenä ja rakenteellisena rapautumisena, mutta samalla se avaa uusia mahdollisuuksia perinnön tulkinnalle, tutkimukselle ja laajemmalle kulttuurilliselle merkitykselle.
Kulttuurisen kohteen eheyden heikkeneminen voi mahdollistaa luonnonprosessien elpymisen ja synnyttää uusia ekologisia ja kulttuurisia merkityksiä: intensiivisen hoidon väistyessä tietyt kasvi- ja eläinlajit hyötyvät, ja kertomukset niiden esiintymisestä liittyvät usein yhtä paljon ihmisiin kuin luontoon (DeSilvey ym. 2021, 6). Esimerkiksi hylätyissä teollisuusympäristöissä muodostuvat kasviyhteisöt ja rakennusmateriaalien synnyttämät mikrohabitaatit tarjoavat tutkimukselle mahdollisuuksia yhdistää ekologisia ja kulttuurisia tulkintoja (DeSilvey ym. 2021, 6). Näin myös esteettisesti marginaaliset tai jopa epämiellyttävinä pidetyt kohteet, voivat toimia merkityksellisinä tutkimuskohteina, jotka laajentavat käsitystä siitä, mitä pidetään säilyttämisen arvoisena.
Raunioituminen on tunnistettu prosessi kaikkialla, missä on rakennettu kivestä. Rauniot syntyvät joko hitaan rapautumisen tuloksena, tai nopeasti ihmisen tai luonnonvoimien aiheuttamasta tuhosta (Lind 2017, 11). Tästä syystä onkin tärkeää olla romantisoimatta näitä prosesseja liikaa: esimerkiksi monissa maailman konteksteissa raunioitumisen prosessit kytkeytyvät vallan epätasa-arvoon, ja monet tuhon ja menetyksen muokkaamat paikat ovat poliittisesti kiistanalaisia (Harrison ym. 2020, 480).
Raunioiden hoitoon on kehitetty mekanismeja, jotka tukevat autenttisuuden arvostukseen perustuvaa suojelukäsitystä (Lind 2017, 14). Adaptiivisen vapauttamisen ajatuksen mukaan raunioiden kuitenkin annettaisiin muuttua, kivien tippua, muratin kasvaa – sallittaisiin jatkuva raunioitumiprosessi. Rappeutuvat, “vapautuvat” tai fragmentaariset kohteet voivat avata uusia tulkintamahdollisuuksia, paljastaa kerrostuneita tarinoita ja mahdollistaa innovatiivisia tutkimus- ja esityskäytäntöjä, kuten virtuaalista tarinankerrontaa, interaktiivisia näyttelyitä tai tilapäisiä taideinstallaatioita, jotka havainnollistavat muutoksen kulkua ja katoavaisuuden kokemusta. Näin eheyden heikkeneminen ei ole pelkästään menetyksen tila, vaan se voi myös rikastuttaa ymmärrystä kulttuuriperinnöstä ja sen suhteesta laajempiin sosiaalisiin, poliittisiin ja luonnollisiin prosesseihin.
Storwartzin kaivosalue Norjan Rørosissa on osa Røros Mining Town and the Circumference -maailmanperintökohdetta.
Adaptiivisen vapauttamisen käsitteen kulttuuriperintöalan keskusteluun tuoneet asiantuntijat korostavat, että ennen sen käytännön soveltamista on tärkeää testata lähestymistapaa ja kerätä näyttöä, jotta voidaan arvioida sen soveltuvuutta erilaisiin konteksteihin, sen tarkoituksenmukaisuutta tiettyjen kohteiden kohdalla sekä sen vastaanottoa eri yhteisöissä ja sidosryhmissä (DeSilvey ym. 2021, 7–8). Kun kulttuuriperintö ymmärretään tulevaisuutta rakentavina käytäntöinä, ja kun eri tapoja rakentaa tulevaisuutta tarkastellaan suhteessa toisiinsa, voidaan näitä käytäntöjä käyttää luovasti esimerkiksi innovaatioiden synnyttämiseen, resilienssin vahvistamiseen ja kestävyyden edistämiseen (Harrison ym. 2020, 485).
Tulevaisuudessa kulttuuriperinnön hallinta ei näyttäydy pelkästään säilyttämisenä, vaan myös valikoivana luopumisena, jossa tekemättä jättäminen, hylkääminen ja menettäminen osallistuvat tulevaisuuksien muovaamiseen yhtä olennaisesti kuin aktiiviset suojelutoimet (Harrison ym. 2020, 485). Näin tarkasteltuna kysymys ei ole vain siitä, mitä menetetään kohteiden kadotessa, vaan myös siitä, mitä menetetään, jos niistä ei kyetä päästämään irti.
Purkaminen asettuu tässä jatkumossa säilyttämisen ja tuhon väliin mahdollistaen sekä materiaalin uudelleenkäytön että tiedon tuottamisen ilman oletusta lopullisesta häviämisestä, ja kuratoidun rappeutumisen kaltaiset lähestymistavat tarjoavat keinoja kokeilla hallittua muutosta ilman, että säilyttämisen paradigma kokonaan hylätään (Sørensen 2014, 86; DeSilvey 2017, 187). Tällöin keskeiseksi nousee kysymys siitä, mitä voidaan saavuttaa, jos menneisyydestä huolehditaan ilman sen täydellistä säilömistä, sallien sen “olla ja tulla joksikin” muuttuvissa ajallisissa ja materiaalisissa suhteissa (DeSilvey 2017, 188).
Lopuksi
Rakennetun kulttuuriperinnön tulevaisuus näyttäytyy jatkuvan muutoksen, hallitun rappeutumisen ja adaptiivisen vapauttamisen kenttänä, jossa perinteiset säilyttämisen ja purkamisen valinnat eivät enää yksin riitä. Kulttuuriperintö ei ole staattinen resurssi, vaan dynaaminen verkosto, jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kietoutuvat toisiinsa ja jossa ihmisen toiminta nivoutuu luonnon prosesseihin ja muiden toimijoiden läsnäoloon. Tämä edellyttää kulttuuriperintöalan toimijoilta uudenlaista herkkyyttä ja joustavuutta; kykyä hyväksyä muutos ja hajoaminen osaksi kulttuuriperintöstrategioita sekä tunnistaa menetyksen ja rappeutumisen mahdollisuudet. Samalla kulttuuriperinnön tulkinnan variaatiot ja vuorovaikutus korostuvat; fragmentit, raunioituminen ja tilapäiset interventiot voivat avata uusia tarinoita, luoda innovatiivisia tutkimus- ja esityskäytäntöjä sekä vahvistaa ihmisten kiinnittymistä ympäristöönsä.
Lopulta kyse ei olekaan kulttuuriperinnön säilyttämisen keinovalikoimasta – tai säilyttämättä jättämisestä – vaan muistojen kiinnittymisestä sekä kulttuuriperinnön merkityksellistämisestä suhteessa aikaan, maisemaan ja monilajisiin yhteisöihin. Tällainen lähestymistapa avaa mahdollisuuden kulttuuriperinnön uudelleenarviointiin: se rakentaa siltaa menneisyyden ja tulevaisuuden – erilaisten menneisyyksien ja tulevaisuuksien – välille, mahdollistaa sekä inhimillisen että ei-inhimillisen näkökulman huomioimisen ja tarjoaa perustan kestävämmälle, monitahoisemmalle ja vastuullisemmalle kulttuuriperinnön vaalimiselle.
Anna Niemelä
Kirjoittaja on viestinnän ammattilainen ja rakennusarkkitehti, joka parhaillaan laajentaa osaamistaan kulttuuriympäristön tutkimuksen parissa.
Kuvat: Anna Niemelä.
LÄHTEET:
DeSilvey, C. (2017) Curated Decay - Heritage Beyond Saving. Minnesota: University of Minnesota Press.
DeSilvey, C. H. Fredheim, H. Fluck, R. Hails, R. Harrison, I. Samuel & A. Blundell (2021)
When Loss is More: From Managed Decline to Adaptive Release. The Historic Environment: Policy & Practice. Volume 12.
Harrison, R. C. DeSilvey, C. Holtorf, S. Macdonald, N. Bartolini, E. Breithoff, H. Fredheim, A. Lyons, S. May, J. Morgan & S.Penrose (2020) Heritage Futures Lontoo: UCL Press.
Lind, T. (2017) Rauniot – arvoja ja tekoja. Rauniorestaurointi ja arkeologisten alueiden suunnittelu. Väistöskirja, Arkkitehtuurin laitos, Aalto-yliopisto. Helsinki: Aalto ARTS Books.
Sørensen, T. (2014) Transience and the objects of heritage: a matter of time. Danish Journal of Archaeology, 3:1, 86-90.
Wienberg, J. (1999) The Perishable Past: On the Advantage and Disadvantage of Archaeology for Life. Current Swedish Archaeology 7, 183–202.Current Swedish Archaeology 7, 183–202.