Menu
Miten sopeudumme uuteen estetiikkaan? Voimmeko oppia pitämään pöheiköistä? Luonnon monimuotoisuuden vaaliminen ja ilmastonmuutoksen hillintä edellyttävät kaupunkitilan viherryttämistä.
Ystävyyden puistossa Helsingin Oulunkylässä on runsaasti niittykasveja. Nurmikko on leikattu vain kulkureittien varrella. Hulevesioja lisää monimuotoisuutta.
Ympäristökriisi uhkaa ihmisen, kuten muunkin luomakunnan, olemassaoloa. Ihmisen ja luonnon suhdetta on pitkään tarkasteltu erillisinä, mutta vähitellen on alettu ymmärtää, että olemme samassa veneessä.
Kaupungit ja yhdyskunnat tuleekin nähdä verkostoina, joissa muunlajisilla on tärkeä rooli ihmisen rinnalla. Mitä rehevämpää ja runsaampaa kaupunkiluonto on, sitä monimuotoisempaa se usein on, ja sitä paremmin se sitoo hiiltä ja tasaa äärevöityvän sään oikkuja.
Kaupunkien viherryttäminen sekä pusikoiden ja lahopuun lisääminen tukevat luonnon monimuotoisuutta. Mutta miten pöheikköisyys kaupunkitilassa sopii moderniin kauneuskäsitykseen?
”Esteettiset arvot koskevat kaikkea ihmisen havaitsemaa, myös muilla aisteilla kuin näkemällä koettua maailmaa”, aloittaa dosentti Sanna Lehtinen Aalto-yliopistosta.
”Kauneus on vain yksi esteettinen arvo. Kaunis ja ruma eivät välttämättä ole vastakohtia, mutta ne molemmat herättävät ajatuksia. Mitäänsanomaton on niiden vastakohta”.
”Suunnittelussa tavoitellaan kauneutta, mutta kauneutta on monenlaista”, Lehtinen vielä täsmentää.
Kaupungit vehreämmiksi
Kaupungeissa ja taajamissa – niin kuin kaikkialla muuallakin – monimuotoisuuden kannalta ensisijaisen tärkeää on olla kajoamatta luontoon. Kaavoituksessa tulee välttää rakentamista arvokkaisiin luontokohteisiin, rakennettavalla tontilla puut ja muu oleva kasvillisuus sekä maaperä tulee säästää niin hyvin kuin mahdollista.
Maaperän monimuotoisuus on tärkeää myös ihmisille esimerkiksi suotuisen mikrobialtistuksen näkökulmasta [1]. Maan arvoa ei kannata hukata maamassoja siirtämällä tai peittämällä se asfaltilla.
Luonnon säästäminen on halvempaa kuin luonnon rakentaminen. Tiivistyvissä kaupungeissa säästäminen on haasteellista, kun tilaa on vähän ja uusille asukkaille ja toiminnoille tulisi saada tilaa.
Paikkoihin, joista luonto on jo kadonnut, sitä tulee lisätä. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi keskustojen viherryttämistä: katupuita, viherkattoja ja viherseiniä.
Tuore EU:n ennallistamisasetus tähtää kaupunkien viherryttämiseen ja edellyttää sitä. Latvuspeitteisyyttä koskevilla tavoitteilla pyritään parantamaan luonnon monimuotoisuuden lisäksi ilmastonmuutokseen sopeutumista. Kaupunkiympäristöissä pyritään lisäämään varjostusta ja esimerkiksi sade- ja tulvavesien imeytyspintoja.[2]
Asetuksen kohteena olevien kaupunkialueiden latvuspeittävyyden tulee olla yli kymmenessä prosentissa kaupunkien taajama-alueen pinta-alasta. Tutkimusten valossa 30 % latvuspeittävyys on minimi luonnon monimuotoisuudelle ja positiivisille ilmastovaikutuksille.[3]
Nyt esimerkiksi Helsingissä latvuspeitteisyys vaihtelee 4–65 % prosentin välillä. Tiiviisti rakennetuille alueille kaivataan siis puita.[4]
Uuden raitiolinja 13:n varrelle Helsingissä on tuotu suuria puunrunkoja turvaamaan hyönteisten talvehtimista.
Nurmikot kukkaniityiksi
Puistot, viheralueet, pihat ja teiden varret ovat suurimmaksi osaksi nurmea. Yhdessä ne muodostavat valtavan suuren pinta-alan maassamme.
”Leikattua nurmea on pidetty usein kauniina, koska se kertoo työstä, vaivasta, ja huolenpidosta”, Lehtinen kuvaa.
”Nyt tilanne on muuttumassa ekologisten arvojen hiertäessä leikatun nurmen estetiikkaa – lisääntyvä tieto ekologiasta muuttaa estetiikkaa.”
Luonnon monimuotoisuuden lisäämiseksi monissa kaupungeissa ja pihoissa nurmikkoa on alettu korvata niittykasvillisuudella. Monimuotoisuutta hyödyttää jo sekin, että nurmikko ajetaan harvemmin tai leikataan alue kerrallaan.
Entisten nurmialueiden rehottaminen saattaa joidenkin mielestä vaikuttaa huonolta hoidolta. Lehtisen mukaan lisäämällä alueiden laidoille niittyprojektista kertovia kylttejä tehdään muutos ymmärrettävämmäksi. Kun ihmiset tietävät, miksi nurmikko on päästetty rehottamaan, he pystyvät paremmin hyväksymään muutoksen.
Puistoihin lahopuuta
Puistoja koskevat samat lainalaisuudet kuin nurmikoita: hallittu hoitamattomuus lisää monimuotoisuutta. Kun kasvillisuus on monilajista ja kerroksellista, saapuvat hyönteisetkin urbaaniin ympäristöön. Hyönteisten perässä tulevat linnut ja monet nisäkkäät.
Kukkiva kasvillisuus tarjoaa hyönteisille ravintoa. Ravinnon lisäksi hyönteiset tarvitsevat suoja- ja pesäkoloja, joita tarjoaa lahopuu.
”Lahopuun merkitystä puistoissa ja myös ihmisten suhtautumista siihen on tutkittu 1990-luvulta alkaen”, Lehtinen kertoo. Ekologinen tieto lisää ymmärrystä: hallittua hoitamattomuutta on alettu arvostaa laajemminkin.
”Kulttuuriarvot ovat tietenkin eri juttu”, Lehtinen täsmentää. ”Esimerkiksi historiallisia puistoja ei pidä muuttaa ryteiköiksi; täsmällisellä hoidollakin on paikkansa.”
Joutomaat ja ruderaatit ovat katoavia, mutta arvokkaita luontotyyppejä kaupungeissa.
Joutomaat ovat arvokkaita
Satamien, ratapihojen, varastoalueiden ja tyhjien tonttien erilaiset joutomaat ovat kaupunkien ja muun rakennetun ympäristön arvokkaita, mutta uhattuja elinympäristöjä. Niille on vuosikymmenten kuluessa kehittynyt oma erityinen kasvilajistonsa, ruderaattialueita, jollaisia ei muualla tapaa.
”Joutomaita ja niiden arvoja ei aina tunnisteta”, Lehtinen summaa. ”Lisäksi ne ovat rakennuspaineiden alla, kun kaupunkeja tiivistetään. Tässä asiassa Suomessa ollaan paljon jäljessä Keski-Euroopasta”, hän vielä jatkaa.
Ruderaattien kasvillisuus on levinnyt paikalle luonnollisesti. Tyypillisiä lajeja ovat paahdeympäristöjen ruohovartiset kasvit sekä runsassiemeniset talventörröttäjäkasvit, kuten takiaiset.
Ruderaattien monilajinen kasvillisuus tarjoaa ravintoa ja suojaa hyönteisille ja linnuille, ja ne ovat merkittävä ravinnonlähde talvehtiville linnuille.
Valikoivaa suojelua
”Osa lajeista, kuten pörriäiset, ovat saaneet sympatiaa osakseen julkisessa keskustelussa, ja niitä tuetaan ihmisen toimenpiteillä. Toiset lajit tai elinympäristöt, kuten rotat, lokit tai epämääräiset joutomaat, jäävät herkemmin vaille suojelua”, Lehtinen sanoo.
”Miten voitaisiin opetella sietämään vähemmän mieluisia lajeja kaupungeissa?”, hän kysyy.
”Kaupunkien viherryttäminen tulee olemaan tärkeä suunta monimuotoisuuden sekä ilmastonmuutoksen hillinnän ja siihen sopeutumisen kannalta. Toisaalta kaupunkien viherrytys tekee hyvää myös ihmiselle: ihmiset altistuvat tärkeille mikrobeille, vehreys tasaa rankkasateiden ja paahteen vaikutuksia, puhdistaa ilmaa ja tarjoaa silmäniloa.
”Kaupungeissa tarvitaan myös esteettistä monimuotoisuutta, kaupunkitilaa, jossa on jokaiselle mieluisia esteettisiä arvoja”, Lehtinen sanoo.
”Millainen ympäristö tukee lasten ja nuorten viihtymistä? Elinympäristön tulisi huomioida paremmin ihmisten elämäntilanteet ja -vaiheet.” Lehtinen toivoo rikkaampaa keskustelua erilaisista arvoista ja siitä, mitä valintoja niiden pohjalta tehdään.
”Mitä paremmin ymmärrämme kaupunkien toimintaa ekologisesta näkökulmasta, sitä paremmin pystymme hyväksymään lahopuut, ruderaatit ja muut uudet elementit kaupungeissa”, Lehtinen perustelee. ”Keskustelu ja tiedon lisääminen ovat tässä tärkeitä keinoja.”
Pekka Hänninen
Kirjoittaja on ekologisesti kestävään rakentamiseen keskittynyt arkkitehti, joka on muun muassa toiminut syksyllä julkaistavan RT-ohjeen Luonnon monimuotoisuus rakennetussa ympäristössä käsikirjoittajana.
Kuvat: Pekka Hänninen, Tilda Oksman ja Sanna Lehtisen kotialbumi.